22. heinäkuuta 2011

51








kartan mukaan muumimamma ja muumipappa asuvat eri huoneissa ja tiuhtilla ja viuhtilla on oma huone vaikka he eivät tarvitsekaan sänkyä sillä he nukkuvat lipaston laatikossa. 









juomme kahvia
syömme soijarouhetta
meitä väsyttää
norsujen hautausmaa postmoderni

järvi näyttää kaukaa tyyneltä mutta lainehtii sisältä. 
kuulen ääniä joita vanhukset eivät kuule auringon pysyessä vielä samaan aikaan taivaalla kun me puhumme ja keinu natisee kuin ei tahtoisi lopettaa. 
pieni lamppu loistaa, hatut seinällä ovat järjestyksessä. 
päiväkirjani täyttyy painottomista lauseista sinisestä musteesta ja pisteet jäävät pois. 
näen edessäni tasapainossa olevan keinulaudan. 
raahaan vaatteita lattialle monia kasoja, on taas tullut aika. 
aika kerätä tavarat kasaan, poistua. 
huivi tuoksuu äidiltä. 

leikin ajatuksilla nykyään ihan liikaa, ne ovat ainoat leikkitoverini. 
viime aikoina olen leikkinyt sellaista leikkiä, että olen pakannut elämästäni yhden vaiheen pois ennen kuin se on alkanutkaan. 
olen kuvitellut niitä monia papereita, perusteluja ja kommentteja joihin en sen jälkeen tahtoisi vastata. 
niissä kuvitelmissa allekirjoitan paperit ja sulkeudun uudestaan valokuva-arkistoon. 
teen ylitöitä myöhään iltaan. 
tulen kotiin ja avaan jogurttipurkin.
myyn savuavat kirjani hyllystä pois, ne kaikki. 
en tarvitse niistä mitään. 

tänään päätin, että tuo leikki jää leikiksi. 



13. heinäkuuta 2011

50


juuri äsken ammuin papukaijan, joka istui olkapäälläni ja hoki raakkuvalla äänellä: 

aikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuua

se sätki vähän aikaa ja oli lopulta hiljaa
lattialla oli verta, peitin sen matolla
ruokapöydässä aion pitää suuni kiinni








10. heinäkuuta 2011

49



niin minä makasin kalliolla ilta-auringossa välittämättä pienistä kivenmurikoista jotka hieroivat niskaani. 
veden alla oli kivi, joka oli lähellä pintaa. 
sen päälle pystyi kiipeämään ja olemaan hetken jeesus. 


puolipimeässä konservointihuoneessa haparoin esineiden nimiä ja numeroita, ja jos joku kysyy minulta jotakin, suuni on niin kuiva, että vastaukseksi tulee epämääräistä muminaa. 
tulen kotiin ja alan hetken mielijohteesta tehdä ristipistoja. 
yritykseni ei ole tuomittu tuhoutumaan. 
pahin mahdollinen riski on kesken jääminen. 


ilmassa on jotakin painostavaa ja outoa. 
yön prinsessa kukkii tänä yönä. 

käännän päätäni pöydän suuntaan ja yritän kiinnittää huomioni epämääräisistä valokuvista puuttuviin esineisiin ja antaa niille identiteetin, jotakin joka kertoisi muille keitä ne ovat. 
koska ne ovat esineitä, ne eivät voi sanoa sitä. 
radiosta soi huonolla äänentoistolla jokin kauan sitten kuultu kappale, josta muistan pari tahtia: 
yritän tapailla säveliä, mutta lopulta päädyn rummuttamaan kuviteltuja ja sekavia rytmejä työpöydän pintaan kuin jossakin epätodellisessa unessa, josta herätessä muistaa vain yksityiskohtia ja tuoksuja ja muutaman lauseen. 
potkaisen kengät pois jaloista pöydän alle ja täytän mustavalkoisilla tornitaloilla kuvioidun teemukin kylmällä vedellä uudestaan. 
pöytälamppuun ei tule valoa, joten jään esineet seuranani hämärään, vaikka ulkona paistaa aurinko. 
hengitän kämmeneeni kuumuutta ja yritän etsiä koodia koko projektin ja kaiken ratkaisemiseen, turhaan. 

niin kuin aina ennenkin, päädyn tekemään listan siitä miten asian pitäisi olla. 
siinä listassa verbit ovat vihaisia imperatiiveja, tai oikeastaan narri-imperatiiveja, kun käännän listan huvittavaan suuntaan - niin kuin se pitäisikin tehdä, ainakin luotettavien lähteiden mukaan. 

lopulta päädyn jättämään kaiken sellaisena paikalleen ja antamaan yhdellä niistä miljoonista kerroista jälleen periksi. 

7. heinäkuuta 2011

48


kaikki on tässä.


ei ole mitään salattuja tarkoituksia.



täältä ei pääse sinne, mutta mihinkään muuallekaan ei voi mennä.


me kaikki teemme jo kuolemaa, ja pysymme kuolleina kauan aikaa.


mikään ei ole pysyvää.



et millään voi saada kaikkea mitä haluat.



et voi pitää itselläsi mitään, mistä et päästä irti.


saat vain sen mistä luovut.


 menetykset eivät johdu mistään erityisestä syystä.


(ajatelmat Sheldon B. Kopp: Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus)





47

kahvi loppuu juuri ennen kuin pääsemme keskustelun viimeisiin lauseisiin.
olen ollut täällä jo puoli tuntia yliaikaa.
yhtäkkiä muistan, kuinka kyselin pääkaupunkeja.
kukaan ei ollut kuullut mainitsemistani maistakaan.

ennen kahvitaukoa etsin kadonneita oranssinvihreitä housuja.
lopulta ne löytyivät.
puun juurella oli vauvan vaippoja.
en ole miettinyt tulevaisuuttani ollenkaan. 
minusta se on hyvä juttu. 
olen vain istunut nenä kiinni kirjassa ja luullut että löydän sieltä jotain osviittaa. 
se vain tuntuu niin hyvältä. 
hajota johonkin ihan toiseen maailmaan. 
hetken kaikki on vain tekstiä, joka herättää mielikuvia minussa. 
jokainen ajatus tiivistyy isoon alkukirjaimeen ja pisteeseen. 
miltäkö nyt tuntuu? 
siltä että haluaisin kiirehtiä siihen elämänvaiheeseen. 
haluaisin että lukio olisi jo ohi. 
haluaisin olla siellä ja siellä ja siellä missä hän on. 
haluaisin olla sitä ja sitä ja sitä ja siitä. 
haluaisin istua junassa tietämättä milloin tulen takaisin sieltä ja sieltä ja sieltä. 
haluaisin vääntää radion kovemmalle ja lukea kaksitoista helsingin sanomien kuukausiliitettä putkeen ja että sataisi. 
haluaisin pystyä ajattelemaan tunteellisia ajatuksia niin että hallitsen niitä. 
haluaisin pystyä hyväksymään sisälläni olevan pahan jotta voisin lopettaa haluamisen tulla hyväksi ihmiseksi. 
jokainen vastaantuleva tyttö on hätkähdyttävän tutun näköinen. 
tanssin oksansa alas laskeneiden puiden valonläikissä ja tiedän että minun ei tarvitse tehdä todellisuudessa mitään. 
unohdan avaimen hedelmäkoriin.
pitsipeitto on painanut jalkapohjaan kuvion.
avaan silmäni äärimmilleen ja tuijotan kirkasta pistettä.
sammutan laitteet ja palaan luulemaani afganistaniin.
se siitä.
ja siitä ja siitä ja siitä.
vaan ei siitä.

4. heinäkuuta 2011

46

laita meille jotakin musiikkia. 
meen nyt hakee mun kolitsin. 
tässä ois näitä kahta. 
kumpaa otat?
paahdappa meille pari leipää. 
pitää oottaa että tulee hyvä hiillos. 
ei apua mun pitää mennä huomenna töihin ja kello on jo yks! 
hyi että tää on tällästä taikkarimusaa. 
mutta nää on sentään tehny helsinki priden tunnusbiisin. 
ei tosta kaiuttimesta ees kuulu mitään. 
me ollaan jo syöty yks kokonainen kurkku. 
oottakaa, käyn salaattia kasvimaalta. 


itikoita on juuri sen verran, että hupun päähän vetäminen riittää suojaksi.
rosmariinilla, timjamilla ja ruohosipulilla maustetut haukipalat hupenevat lautasella kunnes jäljelle jää vain kasa paistuneita, kitkeriä kasveja.
pimeä laskeutuu hitaasti.

Maria Gasolina - Kadulla, sateessa tai landella

2. heinäkuuta 2011

45

kuulemani mukaan jopa strömsön toimittajat itse heittävät herjaa siitä, että asiat eivät aina mene niin kuin strömsössä.
juuri kun lautasellani on jäljellä puoliksi syöty kesäkurpitsanpala ja vähän salaattia, huomaan sen.
rannassa on kutsumaton vieras.



en ole koskaan ennen nähnyt vierasta.
vaikka vieraan värit ovat päätähuimaavat, se on tullut vettä pitkin täysin äänettömästi.
olen melko varma, että vieras on tullut tarkkailemaan minua.
ehkä vahtimaan.
verbit katoavat, luikertelevat vauhdilla heinikkoon ja kivien koloihin.



mietin hetken.
pitäisikö vieraalle tarjota palanen keittiössä odottavaa mansikka-marenkitorttua?
entä jos tarjoaisin vaikka ylimääräisen palan marengin sitkistyttyä sen jälkeen kun kaikki muut ovat syöneet?



onneksi minä olen melkeinaikuinen.
siispä ajatuksilla leikkiminen jää siihen.
kävelen poluilla ja suutun kävyn pistäessä paljasta jalkapohjaa.
havahdun kirjahyllyn lampun pudottua putkiradion päälle.
olen purkanut tavarani ajat sitten laatikoihin.
aivoni askartelevat yhden tietyn kohtaamisen kanssa, enkä ymmärrä miksi ne juuri nyt haluavat tarttua siihen, sillä koko juttuhan on ihan epäolennainen, tuulesta temmattu kuten vieraanikin.
se, että ihmettelen ajatuksen epäolennaisuutta, saa minut kuvittelemaan sen vielä olennaisemmaksi, pian yhtä konkreettiseksi kuin reidessäni paistava punainen, koiran kynnen tekemä naarmu.
se tapahtui samana päivänä kun revin uuden takkini.
kaksi päivää ennen kuin halusin luoda jotakin uutta.

aamulla valot ovat päällä.
vain muutama porras, niin pääsen työntämään avaimen lukkoon.
museo ottaa minut taas rauhalliseen, kiireettömään syleilyynsä.
niin kiireetön se on, ei riipu edes puutolpassa roikkuvista juna-aikatauluista.

kuuntelen ohikiitävää veturia.
syntyy pesä, jossa on vain yksi laki:
tuntuu että muut ehtivät kokea, me emme.
mutta juuri silloin me koemmekin sen kaiken mitä halusimmekin.