27. joulukuuta 2011

69

sähköt olivat poikki kokonaista kaksi ja puoli tuntia.
vaikka aivojemme toiminta perustuukin sähköimpulsseille, ne eivät sammuneet sähkölaitteiden mukana.
se oli vähän outoa.

luin suuren taskulampun valossa kolme lukua ääneen sadanyhden dalmatialaisen uusista seikkailuista.
eräänä aamuna koirat heräsivät ja osasivat sliitää.
ne ikään kuin uivat ilmassa.
ne perustivat suursliitokerhon.
ne sliitivät lontooseen miettimään, mitä tehdä kun koko maailma nukkui.
kaikki paitsi koirat nukkuivat ja ovet avautuivat itsestään.
yksi koira sanoi että tämä juttu on metafyysinen.
metafyysinen tarkoittaa yliluonnollista.
koirat olivat varmoja siitä, että yliluonnollinen on jotain erikoisen luonnollista.

piirsin käteeni kuulakärkikynällä rastin ja tein salaisen päätöksen.
kun sähköt palasivat, en sammuttanut kynttilöitä.
mietin, että jos jääkaappi olisi lämmennyt liikaa, niin että olisiko sitä pitänyt kutsua sitten vesikaapiksi tai jopa vesihöyrykaapiksi.
sanat ovat joskus ihan typeriä.
muistelin viime joulua, jolloin huomasin etten osannutkaan enää sliitää.
se oli karvasta kalkkia, ja jouduin käärimään nutturani itse.
no jaa.

"aika kulkee empire state buildingin huipulla nopeammin kuin maan kamaralla."
makaan ja tuijotan kattoon.
käytänkö aikani huonosti kun suurin osa siitä menee haaveilemiseen?
ehtisinkö haaveilla vähemmän empire state buildingin huipulla?
vai haaveilisinko vielä nopeammin?
muistaisinko nopeat haaveet?
yksi tuhannesosasekuntikin on aikayksikkö.
jos sliitelisin täältä suoraan paikkaan, jossa time doesn't exist, minun mielestäni, niin olisihan se aika sielläkin.
se valuisi ihan yhtä lailla siellä laiturin päällä punaisessa mökissä jäämeren rannallakin tai bussin ikkunan takana ja edessä, hukkuisi jonnekin samalla tavalla, olisivatpa sähköt poikki tai ei.
ei se häviäisi minnekään.
siltä osalta en siis välttämättä voittaisi.

voin siis yhtä hyvin olla paikallani, koska minulla on juuri tässä nyt ihan tarpeeksi hyvä olla. 
kuulakärkikynällä piirretty rasti kämmenselässä.
piirrän sen uudestaan aina suihkun jälkeen, koska vesi haalistaa sen.

20. joulukuuta 2011

68

minulla on muovikassissa tarvikkeet sipulikeiton tekoa varten. 
löysin kaupasta myös tarjouspatonkia. 
miinus kolmenkymmentä prosenttia.
lumisadetta on luvassa. 
aikaa on viimeinkin rajattomasti. 
toistaiseksi kirkkaalla taivaalla on orionin vyö, joka osoittaa kohti koirantähteä, siriusta. 
on mahdotonta, että siriuksella asuisi ketään, sillä se on tähti eikä planeetta.
pikku prinssin tähtikin on oikeasti planeetta, vaikka sen nimi onkin tähti. 
ja juuri kun vähiten odotan, puhelimeni soi. 
tulen hetkeksi esiin. 

lumisade puhdistaa minut, likaiset valtoimenaan virtaavat hiukset. 
valot ovat satunnaisia, mutta lumihiutaleet putoavat kasvoilleni. 
"jos nousen jalkaterillesi, kannatko minua kevyesti?" 
astelen kirkkaanpunaisissa sukkahousuissa mieli kepeänä ja välillä taas raskaana puulattialla. 
älä nyt. 
hyvä siitä tulee. 


juuri tänään tuntuisi helpottavalta vuodattaa ristiriitaisia kyyneliä, täyttää teekuppi ja tuijottaa vain kauan ulos pimeyteen, joissa kaikki maat puhdistuvat lumen voimasta puhtaiksi ja uusiksi. 
hörpätä kevyesti valkoisen kupin reunalta ja rutistaa villasukkien varret syvemmälle nilkkoja kohti. 
käyttää ne monet nenäliinapaketit ja päiväkirjan sivut viimeinkin loppuun. 
repiä palasiksi joka ikinen vihainen lista, joka alkaa sanoilla to do. 
pestä kasvot lämpimällä vedellä ja mennä syvemmälle nurkkaan ja pienentyä sinne. 
unelmoida ihan vähän keväästä ja ajan kulun huomaamattomasta huomaamattomuudesta. 
olen jollakin tasolla hieman onnellinen. 

rauhallista joulua kaikille. 




18. joulukuuta 2011

67


pimeys on mustaa materiaa jotai ei voi haistaa eikä maistaa. 
silmät rävähtävät auki aina vain uudestaan ja uudestaan. 
en pysty kontrolloimaan niitä. 

olen jostakin selittämättömästä syystä hiukan laimean haikea. 
sellaiset asiat kuin pyöreät, arpien peittämää lantiota hipaisevat sormet tai kaikki poistunut lumi joka kuluttaa ikkunasta näkyvän maiseman kaurapuuron väriseksi saavat minut pysähtymään ja vuodattamaan muutaman näkymättömän mutta toisaalta täysin huolettoman kyynelen. 
hei äiti, mennään jo kotiin. 
jooko? 
en jaksa enää kävellä kanssasi täällä ruokakaupassa etsimässä näiden loputtomien hyllyjen välistä sitä ainoaa saksanpähkinäpakettia jossa ei ole pähkinänsärkijää mukana. 






en ota asioihin kantaa, peittelen muutaman keskeneräisen jutun kauniisti peiton alle, ihan vähäksi aikaa vain, kasvamaan sinne kuin sikiön kohtuun, kaipailen pohjanmaata ja kahdeksan tunnin bussimatkaa tervanpolttokaupunkiin, loputtomia yksinäisiä ja tasaisia maita, pian olisi taas katoamismatkan paikka, selkeästi. 

selkääni ei kukaan enää piirrä viidakon eläimiä eikä taivaan enkeleitä tänään eikä huomennakaan, puhalla tai halkean kuin kova kivi, nyt heti, yritän halata niin etten vahingossa kurista, huomaan sen jos muutut smurffiksi. 
enkö rakastakaan tarpeeksi? 
olen pahoillani, mutta enempään en pysty. 
vaikka näyttäisinkin päinvastaiselta. 
par contre. 





unessani viuluni muuttuu muovilusikaksi ja jousi muovihaarukaksi, josta automaattisesti seuraa se, että viulukonserton soittamisesta tulee vaikeampaa. 
minua vähän hävettää. 
nyt tiedän miltä harry potterista tuntui taikoa vahingossa. 
lopulta poistun paikalta ja heitän matkalla nuo saakelin muoviaterimet lattialle, ei siitä sitten tullutkaan mitään, se siitä viulusta, se oli kyllä hyvä viulu, että sääli sinänsä. 
viulukotelo jää nyt ihan tyhjäksi, miksi laittaisin muoviaterimet sinne kun ne eivät ansaitse sellaista loppusijoituspaikkaa? 

ajattelen erilaisia vuoristoratoja. 
sellaisen kyytiin olen nyt päätynyt. 
takanani kaksi kaksitoistavuotiasta tyttöä pilkullisissa paidoissa ja silmälaseissa kirkuu kuin viimeistä päivää. 
minä en osaa huutaa kuin sisäänpäinkääntyneesti. 
tunneli, mutka, hitaasti ylös, nopeasti alas. 
yhdellä lipulla pääsee kaksi kierrosta. 
ei hattuja eikä jäätelötötteröitä mukaan. 
ohjeet ovat myös ruotsiksi jos joku ei ymmärräkään. 


"juuri saamamme tiedon mukaan alaikäinen kuljettaja menehtyi vakavassa auto-onnettomuudessa hetki sitten. 
liikkuva poliisi varoittaa autoilijoita mustasta jäästä." 
voi tätä oudon nostalgian määrää. 



(koin jälleen uuden puolen tsuumi sound systemin casinosta, se soi ja makasin pimeässä huoneessa pienen hetken ymmärtämättä loppujen lopuksi mistään mitään. olin aloittanut tekstiviestin jota en koskaan lähettänytkään.) 

11. joulukuuta 2011

66

istun tavarajunan lavalla ja heiluttelen jalkojani kohti lumisateesta märkää raidetta.
tämä se nyt sitten on.
"rautatie raudasta, puutie puusta, vesitie vedestä, maantie maasta."
yritän saada kiinni ajatuksesta, joka puikahti korvani taakse vielä hetki sitten, mutta nytkähdys, joka saa raskaat pyörät pyörimään, kadottaa sen uudelleen.
lumisade suoraan kasvoihin, harmaanvalkoiset ohitsekiitävät pellot, puiden oksat soittavat häävalssia, ne jotkut tuuli ja hannu.
minulla ei ole pipoa.
vain tyrnimarjan värinen kaulahuivini, jota ilman en menisi enää minnekään.
etsimäni ajatus on sen sisässä.
ihan varmasti.
tuijotan henkeäsalpaavia raiteita ja heilautan talvisaappaan päältä lumikokkareita suoraan kiskolle.
vauhti kiihtyy, enkä ehdi nähdä miten ne laskeutuvat.
kuvittelen kuinka lentäisimme tyhjän tavarajunan kanssa pitkin sille ennalta määrättyä reittiä, joka risteää välillä matkustajajunien kanssa, välillä ei.
yksinäisiä taloja peltojen reunoilla.
asuukohan niissä joku jolle voisin puhua ja antaa sanojen virrata samalla kun pyyhkisin hänen tiskipöytäänsä puhtaalla rätillä?
asemat olisivat tyhjiä kylmiä rakennuksia, joiden seiniin vihaiset, nuoret ja kauniit ihmiset ovat kirjoittaneet nimiään ja sanoja, jotka ilmaisevat raakaa ja rumaa raivoa.
lumi peittää ne kaikki alleen, muuttaa ääriviivat pehmeämmiksi ja antaa minun olla kadonneena lelukarhuna hiekkalaatikossa.

ne ihmiset, jotka olivat jo nähneet rautatien.
he ovat suuria.
minä olen ihan pieni eikä minulla ole oikeutta katsoa ketään heistä vapaasti silmiin.
piiloudun katukiven alle ja menen lätäksi, kun joku heistä tulee vastaan.
minusta tulee varpaankynsi joka leikataan irti ja heitetään pois.
yksi lusikka suuren lapsiperheen lusikkalaatikossa.
ruma teippipallo ja takkuinen hiuskasa hiusharjasta.
mitä voi tehdä kun on mennyt sellaiseksi?


voi ainakin kadota.
ihan vähäksi aikaa vain.
oikeasti?
teen itsestäni kuvitteellisen katoamisilmoituksen.
vaaleat hiukset, sataseitsemänkymmentä senttimetriä.
siis koko tytön pituus, ei hiusten pituus.
vihreä takki ja se tyrnimarjanvärinen kaulahuivi.
musta käsilaukku, josta museoiden tarrat eivät ole lähteneet vielä kunnolla irti.
poliisi tutkii tapausta.
vihjeitä ei ole, paitsi yksi.
uni, jossa se tyttö lähti vaihto-oppilaaksi intiaan.
mitään siihen viittaavia todisteita ei ole tosin toistaiseksi löytynyt.
kadonneisiin tyttöihin erikoistunutta komisariota haastatellaan televisiossa, eikä hän ole huolissaan.

uskokaa pois, se tyttö tulee kyllä takaisin kunhan on vähän levännyt. 
siellä intiassa tai missä lie. 
kyllä se pärjää. 














tällaisia ajattelin, kun istuin tänään sen tavarajunan vieressä ihan oikeassa, lämpimässä matkustajajunassa.
takanani oli ollut monta kilometriä, monta litraa teetä, monta salaliittoteoriaa ja monia tsuumi sound systemin kappaleita.


Iiro Rantala - Tears for Esbjörn

3. joulukuuta 2011

65

   kuuntelemme toton africaa ja syömme puuroa jogurtin kanssa. 
mietimme kuinka kaunis afrikka onkaan, vaikkei meistä kumpikaan ole koskaan vielä päässyt sinne. 
ne auringonlaskut ja villieläimet. 
 


1. joulukuuta 2011

64

one thousand places to see before you die. 
kuumailmapallosafari masai maran yllä. 
tasman-jäätikkö. 
avioliittomarkkinat marokossa. 
sulkeutunut mustangin kuningaskunta tiibetin rajalla. 
tongan kuninkaan syntymäpäiväjuhlat. 
kanadalainen kansallispuisto, jonne ei pääse mitään tietä pitkin. 

minä alleviivaan kaiken, minkä olen jo nähnyt. 
riemukaaren, buckingham palacen, savonlinnan oopperajuhlat. 
kuulakärkikynällä tulee syviä, sotkuisia ja kiemuraisia viivoja. 
tuntuu että olen unohtanut noin puolet paikoista. 
tai jos ne ovatkin kadonneet kartalta, ihan niin kuin minä tuijottaessani yksin tyhjää maisemaa, takertuessani aamulla tyynyyn epätoivoisena tai ottaessani oven takana seisovat jehovan todistajat vastaan ilman housuja? 

mietin, alkaisivatko kaikki nuo paikat näyttää viidensadan paikan kohdalla ihan samanlaisilta. 
kyllästyisinkö lopulta niihin kaikkiin, haistattaisin pitkät maailman monipuolisuudelle ja piiloutuisin makuuhuoneen oven taakse? 
jäisin sinne tai ostaisin omakotitalon ja koiran? 
menisin alttarille ja sanoisin tahdon? 
huidon ajatukset pois. 

aamuyöllä talot ovat melkein mustia, verhot valkoiset, naapurin tytöt käyvät tupakalla. 
toteamme, että amerikkalaisella orkesterileirillä on kivaa koska siellä voi saada uusia ystäviä ja ehkä jopa potentiaalisen seurustelukumppanin. 
mummo on sanonut että tässä suvussa naiset eivät rakastu. 
joku on lukenut ajatuksiani ja ostanut joulutorttutaikinaa ja luumuhilloa pakastimeen. 



sekunnit kuluvat, haaveet muuttuvat, kertaan vanhaa ja näen ympärilläni uusia rakennuksia ja uusia kasvoja joihin en aina tiedä kuinka suhtautua. miljoonia kyyneleitä ja kadonneita muistikuvia, NN ei tullut koskaan takaisin koska hän antoi aina muiden unohtaa itsensä ja sai joka kerta uuden miehen rakastumaan itseensä bussissa. laivat ovat lähteneet satamasta ja minä olen vielä täällä, minne tahansa menenkin ei mikään ole kuin ennen, ja se vähän jännittää. joku roikkuu käsivarressani ja kuiskaa hiljaa että älä mene, jää vielä vähäksi aikaa, en halua nyt mitään muuta. kalenterini täyttyy kuin ylitsepursuava lavuaari, olen iloinen enkä ole, mietin niitä kaikkia satoja paikkoja ja voisin haluta viettää hetken niissä kaikissa ja palata kotiin tuhat kertaa viisaampana. lasi rikkoutuu, tuoli kaatuu, onni on hetken paikallaan ja läikähtelee mehukannussa. minäkin olen paikallani, olen vieressä ja nurkassa, tyrnimarjan värinen kaulahuivini lämmittää ja marraskuussa on kirkasta, outoa valoa, tähtiä ja kainaloita. 



tänä aamuna eräs tyttö alkoi kävellä portaita hitaammin koska tunsi ettei ole tarvetta kävellä yhtään sen nopeammin kuin mitä tarvitsisi.