142

ei tästä tule mitään,
sanoi ääni minulle tv:ssä.

141

tässä mä istun, kello on aika vähän ja mulla on jo viides kupillinen sitä valion banaanijogurttia menossa. 
lusikoin sitä kiireen kaupalla suuhun että ajatukset eivät alkaisi häiritä jogurtissa viipyileviä aivosolujani. 
mulla on kiire urakoitsijalle. 
uudet kivet on hakematta, sain postissa kirjeen että en ole muistanut niitä. 
myöhästymismaksu seuraa perästä. 
jatkan jogurtin syömistä ja yritän miettiä miten voisin pysäyttää ajan juuri tälle minuutille, tunnin jokaisella minuutilla on oma fiiliksensä hei. 
muuta en ole keksinyt kuin banaanijogurtin, huomasin jo heti kaupassa että se on avain kaikkeen, se hohti hyllystä taianomaista valoa muiden tylsien jogurttipurkkien lomasta, enkä voinut vastustaa. 
siinä hetkessä unohdin likaiset verkkarini, kaksi vuorokautta samanlaisena pysyneen nutturani, sekä kerrassaan huonon urheilusukkien ja ballerinojen ydistelmän, joka koristi kumpaistakin jalkaani. 
aloin itkeä ilosta ja kiikutin banaanijogurtin kassalle yhdessä kaiken muun kanssa, kiidin pitkin s-marketin käytäviä tajuamatta mistään mitään, karkkiosasto ja jäätelöosasto katosivat ja unohdin niiden olemassaolon. 

--

siinä jogurttia syödessäni mietin sitä iltaa kun olin katsomassa tanssikisoja ja soitit mulle. 
sanoit että huomenna se tapahtuu. 
että sulle kävi se, olit yksi tuhannesta. 
ja kun seisoit meidän ulko-ovella niin olit jo vanhentunut ihan sairaasti, hiukset vaihtoivat väriä ja sun nenästä oli tullut tosi kyömyinen ja siinä oli sellaisia syviä uurteita. 
me mentiin ja maattiin selällään kylmän saunan lauteilla ja kerroit että miltä se tuntuu kun tapahtuu jotain mistä ei voi enää kääntyä takaisin ja mikä laittaa kellon kulkemaan uudella tavalla. 
ja sit seuraavana aamuna kaikki vaan loppui ja sä lakkasit hengittämästä koska olit ollut se tuhannesensimmäinen, jolle vaan voi käydä niin elämässä ja joka ei voinut mitään sille että vuodenajat ja vuodet pyörivät järjetöntä kehää omissa suonissa ja pigmentti karisi kuin sokeri lettujen päältä lautaselle eikä yhtäkkiä ollutkaan mitään. 

-- 

ja sitten tuli se kun nukuin sohvasängyssä ja mietin syrjähyppyjen tekijöitä, niitä pieniä ja suuria, ja se kun pakenin karhua ja sytytin sen lopulta kaikessa vihassani tuleen, valkoinen turkki vaan paloi ja kaikki ne viattomina uiskentelevat tädit jotka se otus oli tappanut, kaikki ne saivat kunnioitusta vaikken yhdenkään nimeä edes tiennyt. 

-- 

itketti ihan tosi paljon ja teki mieli repiä maailma palasiksi ja syödä vain banaanijogurttia, jättää hiukset harjaamatta, mennä vuoteeseen eikä nousta enää koskaan. 
mutta sitten totesin ettei mikään johdu mistään tietystä syystä, ja menin odottamaan junan ulko-ovelle omaa asemaani puoli tuntia etuajassa, katselin kun mustat puurivit menivät ylös ja alas ja vastakkaisen puolen ovi näkyi ikkunapeilissä ja mietin vain sitä, että eiköhän mennä. 
ei tässä muu auta kuin unohtaa unikuvansa ja pelkonsa, nostaa pää pystyyn, harjata ne hiukset ja kuivata kyyneleet, keittää puuroa ja unohtaa banaanijogurtti, siirtyä syömään vain harvoin ja nojautua kalenteriin, hei olisihan se noloa jos siellä ei olisi mitään, kiristää nutturaa ja jatkaa, jatkaa aina vaan, kunnes pääsen rajojen yli ja tukkani muuttuu oma-aloitteisesti sen näköiseksi että se toimii
sellaseksi tiiätkö tyylikkääksi

140

äh oon niin heikko että hävettää ja itkettää ja tekis mieli vaan maata ja kuunnella kaukaisia autojen ja ihmissuhteiden ääniä järven yli ja jokin musiikki sois taustalla


Au Revoir Simone - Through the backyards of our neighbors