sitä kannoin hiljaa niin ettei kukaan huomaisi vaan
sen kanssa mä silloin iltaisin sain käydä nukkumaan
oli mustaa myös valkoinen
ei valoa laisinkaan
minä vaivuin murheeseen
sen sinulta lahjana sain
niin vaivuin ja unhoitin miten kaunis on taivas ja maa
niiden välillä kulkee onni nyt ilman saattajaa
sen luokse vienyt ei tieni
oli sumua aina vaan
-tiiu helinä
----
kun mä sunnuntaina kävelin kulomäentietä lumisohjossa meikit levinneinä, mietin että voinko mä nousta tästä yhtäkkisestä suosta enää koskaan.
saanko enää koskaan sitä mitä halusin
jaksanko enää koskaan herätä aamulla innoissani uudesta päivästä
jaksanko enää liikkua muiden mukana, juosta kiireellä kouluun tai töihin, ottaa aamulla valokuvan tai nähdä jonkun eläimen joka tekee mun päivästä ehjän ja selkeän
vai onko enää mitään syytä jäädä
pitäiskö sittenkin vaan tunkea villasukat tennareihin ja ostaa junalippu rovaniemelle
mut sitten kelasin, että tää on ehkä kokopitkän sinfonian pateettinen osa, se missä kontrabassot soittavat jousilla pitkää, surullista teemaa.
eikä sinfoniat voi siihen loppua.
mutta klassiset teokset saattavat kestää kuinka pitkään hyvänsä, enkä mä voi tietää kuinka kauan se pateettinen osa sitten kestää.
sitten mietin katoamista.
olen kadonnut jo ihan tarpeeksi, itse asiassa.
olin esittänyt hiekkalaatikolle yöksi unohtunutta lelua ja nähnyt kuka sen kävisi poimimassa, enkä oikeastaan suurimman osan kohdalla siitä poimimisesta tai poimimattomuudesta yllättynytkään.
on niitä ihmisiä noiden kanssa lähteä päiväretkelle keravalle tai järjestellä muuten elämää.
joo sumua on mutta sitten sumu sanoi että mä teen susta naisen ja muistin että on mulla toivoa
ja sit korson juna-asema näkyi jo
istuin junaan ja vaivuin hitaasti mutta varmasti pimeyteen, joka nielaisi mut ja sanoi että juuretkin on piilossa mut tärkein osa puista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
sano jotakin