2. lokakuuta 2011

62


pesen hampaita.
levitän sinivalkoista hammastahnaa hammasharjan toiseen päähän ja yritän jynssätä pahan maun pois suusta ja pahan olon pois kehosta. 
kumpikaan ei poistu. 

vasta kun olen antanut päivien kulkea, hetkien valua hiekkana sormistani, ja olen antanut itseni pudota puun oksalta kylmään lumihankeen pimeän metsätien penkalle. 
vasta sitten pyykinkuivaustelineet kuivaavat likaiset vaatteet ja pato sisimpään on jälleen rakennettu. 
pöydälle unohtunut appelsiini saa kuorensa takaisin. 
alastomuutta ei tarvitse pelätä, hei. 
ai ei vai?

minun ja hammasharjan ulkopuolella on vain epävirallinen todellisuus, joka ei olekaan todellisuutta. 
se vain kutsuu itseään sillä nimellä. 
astronautit matkustavat avaruuteen, uusia hautoja kaivetaan hautausmaille, sairaalat ja postitoimistot avaavat ovensa eikä aika ole edes vielä pysähtynyt, ei sillä tavalla kuin haluaisin. 
jarrutan ja jarrutan, painan jarrupoljinta eikä mikään pysähdykään. 
seison keskellä katua valkoisessa mekossa ja huudan täyttä kurkkua: 
pysähtykää 
odottakaa 
olen vain vähän hitaampi
tulkaa takaisin 




life hurts, baby. 



...mutta mitä kummaa?
maa alkaa kuivua nopeammin rankkasateen jälkeen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

sano jotakin