105

kun muut miettivät kaikkea melko tärkeää ja heidän elämänsä mullistuvat,
minä ajattelen vain äänten syttymistä alttosaksofonin kellosta.

ihanteena olisi tasainen ja suoraan sitä tiettyä asiaa tarkoittava ääni, joka astuu rivistä muiden eteen ja ilmoittaa syvällä äänellä: minä olen c.
minun ääneni syttyvät hieman eri tavalla aina välillä.
joskus ne takertuvat kiinni toisiinsa ja tulevat eteen kaikki yhdessä, tai ei yhdessä, vain hieman peräkkäin, sillä tavalla niin kuin toivoisin, melkein mutta eivät vielä yksinään täysin vailla tukea.
toisinaan äänet värisevät liikaa eivätkä millään pysy tasaisina.
tuijotan peilistä leukani asentoa.
ehkä se on hieman vinossa?
ehkä, jos muuttaisin kieleni kulmaa suhteessa suukappaleeseen, ehkä se olisi juuri se hiuskarvan mittainen askel joka korjaisi kaiken ja jonka löytäisin jonain sellaisena kaikkia muita päiviä muistuttavana päivänä, ehkä muutaman epätoivoisen ajattelutauon jälkeen?
ehkä se kulma löytyisi pitkän soittamattoman tauon jälkeen kun ajan vähenemisen pelossa astuisin hätäpäissäni tyhjään harjoitusluokkaan?
syön persikan
käännyn kohti etelää
seison päälläni ja yritän nähdä taivaanrannan lehmät ja norsut
mutta en tajua
olen taistellut tämän ongelman kanssa kauemmin kuin yhdenkään miehen kanssa

kun lopulta luovutan hirvittävän turhautuneena, alan kaivata färsaarille tai johonkin muuhun kehoon tai rooliin, ja tapani mukaan hoen mielessäni kaikenlaista ärsyttävää ja turhaa (huomenna olen levänneempi, huomenna on enemmän aikaa, tämä ei ole mikään yhden illan tai edes kahden illan juttu, väsyn helposti ja minun pitäisi hyväksyä se).

hei oikeasti nyt maailma
 kertokaa minulle miten se tehdään
miten saan äänet kuulostamaan juuri oikeanlaisilta ja olemaan oikeassa paikassa
ja miten ihmeessä muut pystyvät siihen enkä minä
miksi olen valinnut tämän tien
ja tämän suhtautumisen

104

aurinkomme ylös nousi
paistaa voitto vuorelta
lämmin valo sieltä loistaa
surut
murheet hajottaa
kokoon tulkaa
taivaan linnut
suvi-ilmaan puhtaaseen
visertäkää
pienet leivot
viinipuussa tuoreessa

-virsi 105

103

terästä 
rautaa 
titaania 
sinkkiä 
lujaa ja kylmää metallia

tänään oli tunnin mittainen ekstaasi 
ilma oli kuulas ja ohut 
enkä minä ollut mitään 
en ainakaan olemassa 
katosin, putosin parilta listalta pois ja siinä sivussa väestörekisterikeskus poisti tietoni suuren tietokoneen sisuksista 
melkein itketti mutta onneksi ei 

102

kylvyn jälkeen minut kuivaat 

keität meille teetä

tahdot lukee ääneen taas

sen ruususen kokonaan

ja yhtäkkiä kuiskaat

oothan aina mun luona 

en enää tahdo elää ilman sua 

en koskaan ilman sua

syliin tuut ilman paitaa 

sun hiukset kutittaa 

ja miljoonan tuhannen näyn jälkeen 

pesen hampaat 

ja tuijotan valjua peilikuvaani vessan peilistä 

kauan 

oletko siinä 

oletko siinä 

oletko siinä

101

tänään suosittelen kaikille kurkistamista oman sängyn alle: 
sanotaanko vaikka näin 
että totuus on brutaali 
mutta voi auttaa sinua kohtaamaan pelkosi 

suosittelen myös kainalokarvojen ajelua 
huolellisella katsekontaktilla 
ja järjestelmällisillä kädenliikkeillä 
se auttaa hengittämään hieman paremmin ja helpompia teitä 

myös hartioiden pyöräyttäminen taaksepäin, sinätuubapaska-videot, tehottomien pillereiden syöminen ja kukkien kastelematta jättäminen ovat aika hyviä ideoita siitä, mitä voisin huomenna tehdä 

ja aika monena seuraavanakin päivänä

100

harson läpi katselen kun muurahaiset marssii
nähden ympärilläni vain turhamaista farssii

99

kaikkein kamalinta mitä voi tapahtua on se 

että te kiellätte minulta unen 

asian jota ilman en voi elää

eikä edes valkoinen lemmikkijänikseni voi estää sitä

en enää kestä öitä jolloin illan kahden viimeisen tunnin tapahtumat katoavat päästäni 

en kestä kun öisin kaikki jatkuu samasta luvusta kuin mentyäni nukkumaan

mutta eri tavalla

unissani istumme useiden talojen portailla ja olen vihainen ja kyllästynyt 

unissani tulitikut eivät syty enkä löydä hukassa olevaa kelloa

enkä löydä myöskään poliisia vaikka poliisiasema on ihan vieressä lasiovien takana

pakenen ystäviksi luultuja ihmisiä jotka lentävät leveine siipineen mustien järvien yllä perässäni ja suihkuttavat päälleni myrkkyä tai joiden kaksoisveljet ampuvat konepistoolilla

tai mellakoivat kaupungin keskustassa samalla kun piileskelen hotellihuoneessa ja selaan puhelimen yhteystietoja löytääkseni edes jonkun jolle voisi soittaa

sinivalkoreunaiset ovet ovat usein pieniä ja lukossa ja

istun tuntemattomien vanhojen pariskuntien kyydissä auton takapenkillä ja 

kaikki tämä kestää muutaman sekunnin ja unohtuu seuraavalla sadasosalla

en enää kestä öitä jolloin suuret tarinat ja ihmiskohtalot sekä noususuhdanteessa olevat elämät vyöryvät pitkin kuolleiden aivosolujen harmaata kenttää

aivojen ullakko päälakeni huipussa on täynnä pölyä ja muuta, jota joka yö heitetään pois suuria määriä

pidän sälekaihtimet kiinni

mutta en saa olla rauhassa 

mitä teitä kaikkia vaivaa

älkää kiivetkö korvistani sisään kun yritän sulkea ne 

charlie parker istui pilvessä reno clubin parvekkeella ja minä pohdin miksi muutaman kotimatka-askeleen ottaminen voi ajoittain olla hyvinkin vaikeaa meille molemmille

ennen numeroa sata minun täytyy päästä tästä yli

taikasanoja otetaan vastaan puhelimitse kaikkina mahdollisina vuorokaudenaikoina 

98

juuri äsken katsoin ulos ja huomasin että vastapäisten kerrostalojen edessä olevat puut ovat jo aikuisia 

minä en 

vielä pitkään aikaan

97

haluaisin vain lähteä kävelemään ja nähdä ympärilläni niitä jäniksiä joista olen jo niin usein haaveillut. 
kun ne loikkisivat pitkin mukulakivikujia ja kuiskisivat: 
tule tänne. 
kun korvani pilkistävät hauskasti pipon takaa, muistutan melkein jänistä. 

päivät oli kauniita niin kuin ohutta paperia tai jotain jonka me tiedettiin repeytyvän, laulaa terhi kokkonen autostereoissa kun istun etupenkillä likaisena ja väsyneenä, kankaan nypyt törröttävät kuluneesta villakangastakista ja pitkästä aikaa katselen maailmaa silmälasien läpi. 

kuin kuvia, tai tyhjiä paikkoja joissa ei ole mitään, kuin sumua joka peittää kaikki valot, valkoiset lumihanget ja kadonneet esineet. 
minusta tuntuu että voisin yhtä hyvin vain maata sängyssä ja huomata että tänäänkin toteuttamani kauppareissu ja hampaiden pesu eivät olleetkaan totta
minusta tuntuu että sisimmässäni yhdysvaltain ja länsimaiden armeija on hävinnyt juuri terrorismin vastaisen sodan 

tuskin ehdin perjantaina huomata postikorttiasi. 
mutta siellä se oli
löysin sen myöhemmin kaiken alta
huoneeni lattialta 
ja tulin hyvin iloiseksi




"ei! 
elää minä tahdon niinkauan kuin nuori olen, 
vapaasti hengittää minä tahdon niinkauan kun minulla keuhkot ovat!
mutta tiedätkö, Tuomenkukka, 
mitä elämä oikein on?" 


-johannes linnankoski

96

viime yönä unessani kehuin tekemääsi pastaa jossa oli paljon parmesaania

toissa yönä noidat jahtasivat minua tyhjässä kaupungissa ja poliisiasemalle oli liian pitkä matka, lisäksi sisareni kuoli ennen kuin pääsin edes hakkaamaan nyrkeilläni ovea

heräsin aikaisin kun en saanut enää unta ja suunnittelin yhden ulkomaanmatkan ainakin köpikseen ja prahaan kautta budapestiin ennen kuin nousin ylös

nyt minusta tuntuu etteivät tämän maailman rahavarat liiku toivomani mukaan ja se on minun vika

nyt minusta tuntuu että sukkahousut ovat melkein sopivan kokoiset ja johnny hodgesin elämä pääosin tasapainoista

johnny varmaan nauraisi jos saisi tietää että luulen niin

enhän edes tiedä oliko sen toinen nimi keith vai cornelius

95

vaikka wc on siivoamatta ja lattia täynnä törkyä,
on parasta istua eteisen lattialla takit päällä yhteen asti yöllä
hikisenä likaisissa collegehousuissa lenkin jälkeen 
juoden vettä suurista kukallisista mukeista muumitarjottimella tarjoiltuna
ja syöden emmin ostamia suklaakeksejä suoraan paketista
ja puhuen sellaisista asioista kuin

kateus

julkinen pussailu

kirkon nuoriso-ohjaajat

lauluäänet

avioliittomarkkinat ja muu matkustaminen

huoneet

94

on silti hyvä ettet näe minua nyt
en tahdo että vuokseni sä järkytyt

93

minä tahdon pureutua tuon ikkunalaudalla lojuvan sointulapun läpi suoraan syysmaisemaan ja soittaa sellaisen soolon että ei ole ennen nähty
sellaisen että ajattelen niin nopeasti että ennen loppua nään tulevaisuuden ennalta
minä tahdon voittaa koska suomea puhuessani minulla on taipumus hävitä
minä tahdon että soittamani fraasit kertovat kuinka olen viisaampi kuin kaikki muut ja että tiedän mitä kaikkien muiden päässä liikkuu
minä tahdon sekoittaa soitollani kaikki tunteet koko maailmassa yhdeksi sopaksi ja olla itse tuntematta mitään 
minä tahdon olla hiljaa ja puhua vasta kun olen pureutunut näihin sävelkulkuihin 
minä tahdon että fraasit ovat isompia kuin minä itse 
nyt ne ovat vain sisäänpäin kääntyneitä vammaisia olentoja jotka mutisevat jotain väsymyksestä
kuulostavat siltä kuin olisin poissa
vaikka olen ainakin yhdeksänkymmentäprosenttisesti läsnä


valkoiset helmiäiset kasvavat sormenpäihini kiinni ja alt-asteikoiden ajattelusta on tullut pakokeino niissä tilanteissa kun kuuntelen puhettasi yhä uudestaan ja uudestaan analysoiden sen kukkuloita ja kohoumia


mitä sellaiseen vaaditaan



kaikki jonka tekemisen jälkeen tulee ääretön ei mitään josta voi löytää vastauksen

92

tyhjiö olisi minulle varsin sopiva paikka

unissani asuntoni laajenee suuremmaksi

näinä vuoden mustimpina iltoina

voi ajatukset, antakaa minun nukkua 

voi lihakset, antakaa minun toimia kuten haluan

miksi en ole kuten olisin

jos sammuttaisin valon ajoissa 

ja heräisin aikaisemmin

ajattelisin vain oikeita asioita 

ja jakaisin vähän aikani oikeammin

 

91

oili on aina täällä
kun tulen myöhään illalla tänne, niin taas oili on täällä 
eikö oili ole missään muualla kuin täällä 
miten se saa kaiken muun hoidettua kun se on aina täällä 
vai saako
vai onko sillä mitään muuta 

kun tulen lauantaiaamupäivänä hakemaan tavaroita, niin oili on täällä 
kun puen perjantai-iltana takkia mukaviimeisenä lähtijänä naulakosta päälleni, niin oili on täällä
kun astun arkiaamuna väsyneenä hissistä, niin oili on silloinkin täällä 

eikö oililla ole muuta paikkaa kuin tämä
kaikki muut paikat ovat jonnekin aikojen saatossa kadonneet
onneksi oili tietää
tai ainakin luulee tietävänsä 
mitä täällä olemisella voi saavuttaa: 

aika hyviä juttuja nimittäin 

heh heh

90

hei! 

milloin voisit tulla meille? 
on vähän ikävä. 
rinnan alle sattuu kun mietin sitä. 
voisin tehdä jotain ruokaa. 
vaikka sipulikeittoa jossa on papuja ja joka valuisi alas kurkusta helposti. 
tai ehkä sienillä täytettyä kesäkurpitsaa. 
se on oikeasti hyvää. 
vaikka näyttääkin siltä kuin joku olisi oksentanut uunivuokaan. 
niin joo, ehkä vähäsen. 
sitten voisin soittaa uutta mustavalkoista melodicaani sinulle. 
se on hieno. 
sen avulla pääsee tunnelmaan. 
voin pedata sänkyni ja sen päällä voi tanssia.
vanhempani ostivat minulle ikeasta rytmisoittimia, kun olin pieni. 
voit soittaa niitä. 
voit kääriä minut mattoon ja näyttää painiottelun voittajalta. 
voit soitella kanssani pilapuheluita ihan niin kuin silloin. 
istuttaisiin suurella ikkunalaudalla lohikäärmepuiden alla ja kertoisin sinulle vuokrankeräysjami-ideastani. 
tuuletettaisiin syysilmaa huoneeseen ja nähtäisiin yhdessä unia joissa kotitalomme katoavat kuin tuhka tuuleen sillä aikaa kun olemme uimassa. 
eikä minun tarvitse enää olla mukahauska eikä sinunkaan. 
melodicalla vaan mombasaa suoraan naapureiden lasten pinnasänkyihin katon ja lattian läpi. 
kun on vähän taipumusta saada hallitsemattomia hihityskohtauksia hautajaisissa. 
ja olla aika ällö ja imelän siirappinen ja antaa mukahyviä neuvoja muille. 
jäi mombasaan vain päivä elämää. 
kellotkin pysähtyisivät kun olisit täällä. 
camoon. 
en saa muutenkaan mitään tehtyä ja saksofonissani on lommo, senkin ryökäleminä, pelkään sen ja vähän itseni puolesta myös. 
ei ole reilua kohdella toista kaltoin. 
apua, apua, apua. 
soittele. 

89

ja kuumailmapallot ne ilmassa roikkuu vaik on tammikuu

88

reppanaminä
aluslakana irronneena petauspatjasta
paidassa ei ole nappeja
helposti uupuminen
voi mutta ulkona on jo niin pimeää
yövieraiden täytyy pysyä vähissä
ja sosekeiton lämpimänä
ja sormien vetreinä
ja rahojen tilillä
ja vaatteiden päällä
ja lihasten aktiivisina
ja hiusten kiinni

suoralla tiellä
eijeijeijeijeijei

87

on ihan kivaa lennättää perhosen muotoisia makaroneja kattilaan ihka ensimmäisessä ikiomassa keittiössä, jossa on vihreä sohva ja sininen ruokapöytä.
taustamusiikkikin on ihan kivaa.
se on sellainen yhtye kuin frigg.
se on maailmanparasta vohvelinpaistomusiikkia.
se on JUST SITÄ ITTEÄÄN.

pavuntuoksuisessa ilmassa palloilee vain yksi kysymys:


miksi en voi hyvin

86

ohitettuja ja nurkkien taakse vilahtaneita maisemia

ohi menneitä päiviä 

en muista mitä tein tai mitä olisin tehnyt jos olisin voinut valita viisaammin

olen pahoillani

jos heräisin enkä voisikaan nousta

odottaisivatko seuraavat päivät 

pysyisikö kännykkäni kellonaika itsestään samana 

kantaisivatko kurttuiset 80-vuotiaan jalkani 17-vuotiaan kehoa

voi

en jaksanut sinä eräänä yönä uida enää myyräkivelle

en löytänyt entistä lempikiveäni enää pimeässä 

oli palattava rantaan 

ja todellisuuteen 

voi ei 

85

asioita joita näillä jaloilla on viime aikoina tehty: 

-kävelty kahden aikaan yöllä turun keskustassa niin kovaa ettei ystävä pysy perässä

-hypitty kerrassaan järjettömiä määriä kaikenlaisilla keikoilla, mutavellissä ja ilman mutavelliä

-tanssittu kansantansseja haaveksivien viulujen soittaessa taustalla, kunnes lopulta ymmärsimme että jo valmiiksi surkeat tanssitaitomme eivät olisi riittäneet enää yhtä tanssia pidemmälle

-kannettu ja nosteltu rinkkaa, joka oli täynnä kuolemalle haisevia tavaroita ja vähän pahempiakin

-kävelty sielunsiskon luokse, kuinka kummallista että sellainenkin tarttui mukaan, en olisi koskaan uskonut että sellaisia ihmisiä voisi tulla vastaan

-etsitty paniikissa kadonneita tavaroita, joita ilman ei muka voi pärjätä vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten ihmiset viihtyivät ilman niitä aivan hyvin

-juostu pitkin peltoja ja asfalttiteitä hämmentävien ja piilossa olleiden ajatusten eteenpäin vieminä 

-vietetty aikaa liian monella abc-asemalla

-tutustuttu paikkoihin, joiden olemassaoloa ja varsinkaan läheisyyttä en edes muistanut

-tutustuttu ihmisiin, joiden olemassaoloa ja varsinkaan läheisyyttä en myöskään muistanut

-käyty usein kaupassa miettimässä, mitkä ruuat olisivat hyviä eväitä, sellaisia, mitkä eivät koko ajan vain kyllästyttäisi, kuten leipäpussit ja juotavat jogurtit

-kävelty muutaman kerran ensiapuun ja takaisin

-tallattu niin monia tutkimattomia teitä juniin ja savuisiin kaupunkeihin, välillä aivot hukassa ja välillä terävinä. 

vielä matkan jäljiltä likaisena katselen valtavina pullottavia rakkoja, mustelmia ja verisiä naarmuja sekä likatahroja. 

nyt sen muistan: 

häävalssin. 

toivon että jos joskus menen naimisiin, niin se hetki on yhtä hieno kuin se tiistai-iltana tanssittu häävalssi. 

yllätyksellinen, sekava, nauruntäyteinen, hikinen, lietsonnan täyttämä. 

kaiken kaikkiaan sydän meinaa pakahtua hyvältä näyttävään tulevaisuuteen

mutta jos unta saisi ensin 

vähäsen 

että jaksaisi eteenpäin 

84

nousisin pintaan koska en kuuluisi pohjaan

minä pieni hotellisiivooja 

tiukassa poninhännässä ja roskapussirulla kädessä

joka näen teidän hyvät ja pahat tekonne ja siivoan ne vaaleanpunaisen rätin ja imurin letkun uumeniin

(kuka ei syönyt voileipäänsä? 

kuka ei juonut viinipulloa loppuun yöllä ja antoi sen väljähtyä yksinään pöydällä? 

kuka kaatui vuoteeseen meikkivoidetta vielä kasvoillaan? 

kuka keräsi kauniita, pyöreitä kiviä ikkunalaudalle lähimetsästä?

kuka koki jotain unohtumatonta? 

jotain mikä pyörii asfalttitien vieressä kasvavissa puissa ja tuulenpesissä, kun kehä III lähestyy pikku hiljaa monen tunnin jälkeen? 

jotain mikä jää liikkumaan ajatuksiin vielä moneksi vuodeksi?) 

....kuinka järjetöntä

olen omalla myötävaikutuksellani wc-ankan ja mopin kanssa ollut mukana tekemässä joidenkin ihmisten elämän parhaita kohtauksia 

lavastamassa niille näyttämöä

minä 

MITÄ

83

 

hait. 

ne eivät jätä minua rauhaan. 

istua pönötän kirkon penkissä, katselen mummoja joilla on suuret rintakorut ja jotka aloittavat virren seuraavan säkeistön liian aikaisin. 

pelkään että paitani on takaa rytyssä ja joku näkee sen jos täytyy nousta seisomaan. 

minulla on venäläinen ruusuhuivi ja likaiset kangaskengät. 

kotikuntani uusi kirkkoherra hymyilee jossain tuolla etualalla ja tunnen itseni nopeaksi, kun en ole tiedostanut tätä yhtään. 

mutta hait. 

koko ajan ajatukseni karkaa niihin. 

niiden rasvaisiin, suuriin maksoihin, niiden teräviin eviin, jotka viistävät vettä eivätkä pysähdy, niiden valkoisiin vatsoihin pääni yläpuolella, ja ne hampaat!

voin kuvitella kuinka ne terät tarttuvat ihooni ja repivät sen riekaleiksi. 

ihan pieneksi silpuksi. 

kuinka kelluisin sekavan irtonaisena minua kannattavassa vedessä, haiden risteillessä yläpuolellani. 

enkä pelkäisi yhtään. 

sileät vatsat ja kauas toisistaan loitontuneet silmät. 

tekisi mieli koskettaa niitä vatsoja. 

voi. 

kurotan toistaiseksi vielä ehjän käteni kohti niitä, mutta ne ovat jo kaukana.

hait eivät voi hengittää jos ne eivät koko ajan ui. 

kuiskuttelen niille niiden latinankielisiä nimiä. 

selachimorpha. 

minun nimeni ei ollenkaan kuulostaa noin lupauksia herättävältä. 

mieleeni tulee kamala nuorten fantasiaromaani meren maailmaan menneistä lapsista. 

hait ovat väärinymmärrettyjä, sillä liian monet pitävät kuitenkin delfiineistä enemmän, eikö? 

siinä kirjassakin lapset ratsastivat delfiineillä. 

hiton ääliöt. 

minä olisin valinnut hain. 

hait liukuivat ympäri kirkon korkeaa kattoa, näin eviä parven kaiteiden takana ja silmiä virsikirjatelineiden vieressä. 

luin wikipediasta, että ne voivat lisääntyä neitseellisesti. 

en tiedä mitä ajatella. 

(mutta tiedän, mitä hait tahtovat kertoa.

aika on nyt kypsä poistumiselle. 

joksikin aikaa vaikenemiselle. 

menen puutarhaan tutkimaan karttakirjaa, ehkä laiturille laskemaan lautojen saamia naarmuja ja miettimään erilaisia ihmiskohtaloita tai yle radio yhden rauhoittavaa naisjuontajaääntä. 

ehkä vain tuijottamaan seinää jossa loistaa harmaa lehtiotsikko. 

oilin tulos parani viime vuodesta.)

 "ja minä olin kuin aineeton hahmo 

keskellä auringon lailla sisään purjehtivaa valokiekkoa, 

joka lasikattoon koskettaessaan 

särkyi kuin ilmapallo."

"en tiennyt koskaan olinko osa maata 

kukkien kasvaessa minusta

tai olinko kävelevä olento - 

nyt tiedän.  " 

-edgar lee masters

 

82

jean sibelius on kirjoittanut päiväkirjaansa:
elämäni kulkee duurissa.
siksi uuden sinfonian teemakin kulkee C-duurissa.

...ja juuri nyt minun ympärilläni kaikki elävät olennot ovat C-duurissa ja C-duuri säteilee niiden loistavista lamppusilmistä ja avoimista sieraimista suoraan ihohuokosiini, jolloin minäkin näytän kirkkaammalta ja valovoimaisemmalta kaiken loputtoman ilomyrskyn keskellä, joka repii seinät ja talojen katot taivaalle heilumaan ja lävistää yläselkäni auringonsäteillä.
minäkin minäkin minäkin haluan rakastaa mutta silmäluomeni eivät vain nouse ylös

ja niin hitaasti viha putoaa olkapäilleni ja vierii niitä pitkin alas, olkapäilleni jotka ovat jo saaneet vähän väriä, viha iskeytyy täydellä voimalla asfalttiin ja jää kauemmaksi minusta joka askeleella.

autotkin ovat tänään hitaita ja varjot niin pieniä ja muurahaiset niin sekavia ja maailmanhistoria niin käsinkosketeltavaa, kevät tunkeutuu korvakäytäviini ja kainalokuoppiinni, hey I like you, stay in my life please

josmäsuljenmunsilmäteioomitäänpahaa
juoksenkultaisellahiekallaaurinkorantaa

81

musiikki tuli takaisin sinä päivänä kun näin valveunia hiekkasärkistä kuunnellessani haitarinsoittoa. 

hiekkasärkkien reunat olivat sortuvaisia, ne romahtivat jalkojeni alta matalaan veteen, haroin sormillani virtaavaa ilmaa pysyäkseni pystyssä. 

merta jatkui loputtomiin, horisontti näytti ristipistotyöltä jota on vaikea saada loppuun koska tietää että paljon on vielä tekemättä eikä periaatteessa ole välttämätöntä päästä loppuun asti. 

olin alusvaatteisillani, olkihattu keikkui liian tyhjässä päässäni reikäisenä ja venyneenä. 

kädessäni oli jonkin linnun sulka, halusin viedä sen ruotsiin ja uskoin jopa todella että se olisi mahdollista. 

ruotsi oli tuon ristipistotyön laidalla, hiekkasärkän toisessa päässä, monien asioiden taitekohdassa. 

jos nyt ottaisin vauhtia ja ponnistaisin hiekasta eteenpäin ja hyppäisin korkealle. 

voi, se olisi niin lähellä. 

musiikki tuli takaisin sinä päivänä kun vesipulloni oli rypistynyt ja haluton. 

istuin vanhassa nojatuolissa ja tunsin kuinka aallot alkoivat taas liikkua sisälläni ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. 

teroitin korvani ja kuulin kuinka linnut lauloivat ranskalaisia liedejä puissa. 

silmäluomieni takana teevesi kiehui ja pystyin taas mittaamaan näitä iänikuisia katuja pää pystyssä. 

se tuntui aivan siltä kuin olisin unohtanut monta kielelleni pyrkinyttä sanaa yhtäaikaa, aivan siltä kuin ne kaikki  sanat olisivat räjähtäneet päässäni yhtä aikaa jatkuvaksi liikkeeksi jonka tahditin ennen metronomin avulla. 

216, 120, 60. 

olen melko varma, että musiikki tuli takaisin jo sinä eräänä yönä. 

minua laulatti niin kovasti tutuilla kallioilla, pyörin ympyrää ja lauloin väsyneenä mä haluun antaa mielihyvää, päässäni pyörivät erilaiset konsonantit ja mieleni teki pestä perunoita ja kaikki tuntui kokonaiselta, taivaan vetoketju oli auennut pääni päällä ja avaruus oli vähän aikaa lähellä. 

avaruus joka oli samalla kuin kohtu. 

olin hassuttelutuulella niin kuin niin monesti ennenkin, vedin naamarin päähän ja hurjastelin ja revittelin käyttämällä mielenkiintoisia ilmaisuja. 

silti minusta ei ollut mihinkään ja seuraavan päivän olin vain vihainen ja yksinäinen. 

mutta tiedätkö mitä ystäväni? 

tärkeintä on kuitenkin se että musiikki palasi takaisin. 

että ruutupeitolle sataa nyt kyyneleitä taas uudestaan kun painan cd-soittimen play-nappulaa. 

että suklaalevy kuluu hitaasti pala palalta ja nytkin on puolet vielä jäljellä. 

että minulla on vähän ikävä jotakuta ja että joku ihan vähän kaipaa minua. 

että kaupungit eivät liikkuneetkaan kartalta toisiin suuntiin kun käänsin selkäni. 

että on kevät ja kevät ja näen taas väreileviä kuplakuvia laiturista ja heikosta hämärästä. 

että 

että 

että 

ttä 

ttä 

tä

ä 

Regina Spektor - Eet

80

kysyin äidiltä että ottaisiko se minut takaisin kohtuun jos haluaisin.
kohdussa olisi kohtuullista.
lämmintä ja mukavaa ja aina ruokaa tarjolla.
pimeää ja voisi olla rauhassa ja sellaista.
loputonta unta jossa tapahtuisi kaikkea hauskaa.

äiti sanoi että olen liian iso mahtumaan enää kohtuun.
raajani ovat kasvaneet viime kerrasta.

79

aurinko lämmittää selkää ja reisiä jotka kuultavat silkkihousujen läpi 
blues saa kaiken tuntumaan joen suvannossa seilaamiselta 
aittojen sängyissä itikoiden rakastelualustoina lojuneet peitot tuulettuvat kevätpäivän välittömyydessä 
puutarhamultasäkin täysinäisyys hävittää kasvoiltani vihaisen ilmeen, jonka piti kaiken järjen mukaan pysyä siinä vielä kauan 
bless my heart 
bless my soul 
hanget eivät enää kanna punaisia kumisaappaita
sormistani irtoava iho haluaa ennakoida minua odottavaa suurta muutosta ja entisen taakse jättämistä 
ei ennustuksiin saisi uskoa 

78

tänä yönä nukun pois monia asioita. 
asioiden pois nukkuminen voi joillekin tarkoittaa kuolemista, muuttumista tomuksi kaduilla rientävien ihmisten tasaista tahtia liikkuvien jalkojen alle.
lehdissä lukee ketkä kaikki ovat tällä viikolla nukkuneet pois.
minun nimeäni ei lue siellä, koska en aio kuolla.
vaikka aionkin nukkua pois.

kun minä nukun ajatuksia ja tunteita pois, suljen silmät ja asiat, jotka täytyy nukkua pois, katoavat.
se on ihan eri juttu kuin kuoleminen.
valon leikitellessä viattomasti valkoisilla seinillä, monet seikat murskaantuvat unissani pihatiellä.
loputtomat ajatukset, joita en edes muista ajatelleeni.
häpeän puna nousee kasvoilleni, kun isovarpaani painaa rasahtaen maahan keskustelunpätkän, jota käytäessä olen ollut väsynyt ja kommunikaatiotaidoton.
mutta se haihtuu nopeasti, sillä ikävät asiathan katoavat unessani.

haen sisältä kosteita, valkoisia lakanoita ja ripustan niitä pyykkinaruille epävarmoin käsin.
jos en voisi luottaa edes niihin, jos ne putoaisivat maahan tai yhtäkkiä alkaisi sataa räntää ja kaikki muuttuisi kaurapuuron näköiseksi, sellaiseksi joka on ollut hellalla monta tuntia? 
ei, mitä turhia.
hyvin ne asettuvat, auringon valo heijastuu niistä, kaikki riittää ja tiet ovat avoimia ja kuivia, ruokaa ja ystäviä ja hiljaisuutta on tarpeeksi ja aina on pyykkiä jota pestä ja asioita joiden vuoksi nukkua.
uusia ideoita jotka itävät mukuloita perunamaalla.

kymmenen tunnin jälkeen olen mielissäni.
enkä edes tiedä minne kaikki ydinjäte ja tuulettimeen hajoava paska on loppusijoitettu.
ei ainakaan lähelle minua.


 

77

"hei kaikki kuulijat. 
tämä on säälittävien alkukeväiden radio-ohjelma. 
kenties istut nyt siinä pöydän ääressä, tyhjä kaakaomuki edessäsi, sotkuiset hiukset hajallaan. 
ehkä mekossasi on auringonkukkia tai muita kasveja, kuvioituna eri puolille vartaloasi. 
ikkunassa, josta katsot nyt ulos, on linnunkakkaa. 
etkä muista, milloin olisit viimeksi istunut tämän pöydän ääressä yksin. 
ihmettelet vieläkin, miksi et painanut puhelimen vihreää luuria yhdenkään nimen kohdalla. 
miksi ylipäätään olet siinä? 
mikset ole toteuttamasssa oikeaa tehtävääsi? 
tekemässä töitä itsesi ja muiden eteen, rakentamassa pohjaa josta unelmasi voivat kasvaa? 
juuri nyt joku rikkoo niitä. 
etkä sinä tee mitään, istut vain ja kuuntelet tätä puhetta ja riiputat silmäluomiasi. 
nyökkäilet perässä ja tuijottelet samalla hymyilevää (poika?)miestä tiskin takana. 
koko ajan pilvet vain vaeltavat ja peittävät auringon ja tummentavat talojen katot. 
asfaltti kastuu. 
koko ajan kello on liian paljon, koko ajan olet vain tyttö jonka sukkahousuissa on liian monta reikää ja joka säikähtää omia ajatuksiaankin, jos ne vähänkin kopauttavat päälakea ja huutavat: 
päästäkää meidät ulos!

huh, kuinka se pelottaakin! 
mutta jos nyt olet todennut tämän radio-ohjelman olevan juuri sinua varten, voit kuunnella sen rauhassa loppuun ja sitten vaikka mennä tunniksi soittamaan. 
ehdit hyvin, tunti on kuitenkin loppujen lopuksi pitkä aika, vai mitä? 
mutta palataan seuraavan biisin jälkeen asiaan. 
pysy kanavalla. 
ja mikä tärkeintä, muista hengittää. 
tämä on säälittävien alkukeväiden radio-ohjelma." 

 
 

76

viime yönä tein keittiön pöydällä olevista leivänmuruista saaren, joka muistutti vähän madagaskaria. 

se oli vähän saman muotoinen, mutta ei yhtä pitkä. 

saarella vallitsi diktatuuri.

diktaattorina oli suuri juustonpala, joka oli myös lojunut keittiön pöydällä. 

juustonpalan hirmuhallinto oli hyvin epäreilua leivänmuruja kohtaan ja sisälsi paljon terroria ja aivopesua. 

tämä johti siihen, että pieni joukko urheita leivänmuruja ja muutamat epäsuosioon joutuneet juustonpalan virkamiehinä toimineet pienemmät juustonpalat lähtivät maanpakoon ja ajelehtivat ajopuiden mukana kaukaiselle saarelle, jonne he perustivat siirtokunnan. 

tunsin itseni jumalaksi ja päätin tappaa diktaattorijuustopalan halkaisemalla hänet kahtia juustohöylällä. 

tunsin suurta iloa, kun hirmuhallitsijan veri tahrasi meren, jonne hänet upotin. 

keittiönpöydän alla eläneet kalat söivät hänet. 

valitettavasti suuren johtajan kuolema johti juustonpalavirkamiesten väliseen kiistaan saaren seuraavasta hallitsijasta. 

yksi juustopaloista suunnitteli jo vallankaappausta leivänmuruarmeijan tuella salaisissa tapaamisissa, joista sovittiin puhelimessa koodikielen avulla.

siihen en olisi suostunut. 

se olisi ollut aivan liikaa siviileille, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää. 

eivätkä pienet ja heikot leivänmurut jaksaisi välttämättä uida tai ajelehtia uuteen siirtokuntaan tai rakentaa meren yli siltaa, joka veisi sinne. 

jumalallista ylivaltaani käyttäen päätin, että maailmanloppu on tulossa. 

keräsin kaikki leivänmurut ja juustonpalat ja heitin ne tyhjään oluttölkkiin, joka oli vieressäni pöydällä. 

en erotellut saaren asukkaita heidän tähänastisen elämänsä perusteella. 

kaikki saivat mennä samaan paikkaan. 

en jaksanut miettiä, olisiko oluttölkin pohjalla hauska asua. 

ajattelevatko leivänmurut ja juustonpalat sellaisia asioita? 

tyydytettyäni yhtäkkiä hyökänneen raa'an vallanhimoni tuntui mukavalta mennä nukkumaan. 

en kyllä olisi jaksanut olla jumala aamuun asti. 

miten jotkut ylipäätään jaksavat sellaista? 

75

kirjastojen kirjahyllyt eri puolilla maailmaa ovat täynnä kirjoja, jotka käsittelevät solmujen solmimista. 

sitä, miten narun päät täytyy asettaa toistensa lomaan. 

sitä, millainen solmu mihinkin tilanteeseen sopii. 

solmun solmimiseen on monia eri tapoja. 

mutta niissä kirjoissa on kuitenkin todennäköisesti hyvin vähän lukuja siitä, kuinka solmun voi avata. 

en tiedä, en ole jaksanut perehtyä aiheeseen. 

se on hyvin ikävää. 

sillä minä olen nyt solmussa. 

en tiedä, miten päin olisin, jotta voisin vääntyä takaisin suoraksi naruksi. 

etsintäkuulutan siis kahta ihmistä, joista toinen voisi tarttua käsiini ja toinen jalkoihini. 

he voisivat vetää minut suoraksi, jos olisin vetosolmussa. 

toisaalta, en osaa luokitella solmuani, joten vetosolmu on vain yksi miljoonasta vaihtoehdosta.

....vai kuinka paljon niitä solmuja nyt onkaan olemassa? 

tai, ehkäpä tämä on parempi: 

etsitään näppäräsormisia solmunavaajia. 

sellaisia, jotka näkisivät heti, miten naru on mennyt eri lenkeistä ja asettunut sekavaksi vyyhdeksi. 

sellaisia, jotka selvittelevät vaikkapa ikään kuin työkseen kuulokkeiden solmuja tai aukovat sotkeutuneita lankakeriä. 

sellaisia, jotka jaksavat kiskoa auki tiukimminkin kiristetyt naruviritelmät. 

no niin. 

palkkioksi vaikka korvapuusteja (itse leivottuja) ja kahvit (itse keitetyt). 

riittäähän se yhden solmun avaamisesta? 

en haluaisi uskoa, että kyseessä on umpisolmu. 

ja eikös senkin voi sitä paitsi saada auki, jos oikein kovasti yrittää? 

todellisuudessa veikkaan yhdeksänkymmenen prosentin todennäköisyydellä, ettei ilmoituksista ole tässä suhteessa apua. 

siksi haen ratkaisua niistä edellämainituista korvapuusteista, johannes brahmsin intermezzoista ja porokuvioisesta villatakista. 

74

taivaalla oli vain yksi tähti ja ohut kuunsirppi, kun liu'uin vaaleanruskeissa huopikkaissa pitkin dixoninraittia myöhään illalla, mutta ei niin myöhään etteikö halpa-halli olisi ollut vielä auki. 

tehtaan piipusta nousi vaalea, eteenpäin virtaava savuvana joka täytti tummansinisen taivaan hukkuen junaradan taakse horisonttiin. 

olin melkein yksin, vain väsymättä kulkevat iltabussit pyyhkäisivät ohitseni kirkkaine valoineen ja pakkasen karaisemine matkustajineen, jotka tunsivat suurta helpotusta päästessään viimeinkin pois kylmältä pysäkiltä. 

kuulin, kuinka rovaniemen juna hyökkäsi pimeydestä ja jatkoi matkaansa välinpitämättömänä ohittaen omakotitalojen lumen alle painuneet katot. 

kerrostalojen ja puiston taakse kuvittelemani ranta ei ollutkaan ollut totta, mutta niin, ei minussakaan paljon totta ollut. 

kukaan vastaantulijoista ei nähnyt minua eikä hämmästynyt hieman hoippuvia askeleitani tai sitä, että päätin yhtäkkiä istahtaa leikkipuiston rengaskeinuun ja miettiä, olisiko juuri tuollainen taivas mahdollista piirtää päiväkirjaan. 

olen pitkästä aikaa kadonnut. 

päivät valuvat alas leuastani vesipisaroina ja viimeisinä saippuakuplina jotka puhdistusaine on jättänyt kasvoilleni. 

en sijaa vuodettani aamuisin, nousen vain ja lähden kävelemään ympäriinsä. 

tämän huoneen ympäri, koko kaupungin ympäri, häviän ihmisvilinään. 

tämä kaupunki on ystävä. 

tämän kaupungin katuvalot toimivat ja korkeat kerrostalot saavat minut hengittämään vapaammin ja unohtamaan sekuntien laskemisen, nojaan parvekkeeseen ja katson kuinka taivaan värit sumenevat vähitellen pimeydeksi, silitän teemukissani uivan sinisen peuran kaulaa, uppoan siskoni pipoon ja unohdun useiksi tunneiksi, akvaariokalat ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa, miljoonakalojen nimet ovat tulleet sijamuodoista: allatiivi, ablatiivi, adessiivi. 

neljännen kalan nimeksi täytyi laittaa adjektiivi, vaikka alkuasukas sai myös kannatusta. 

kaikkien näiden savupilvien ja lamppujen keskellä minä en ole mitään, mitään muuta kuin jonkinlainen kasa erilaisia liitoksia ja tyhmiä unelmia, joista yhtäkään en oikeasti halua ja jotka ovat kaikki yhtä vaikeita toteuttaa. 

eihän tulevaisuutta ole? 

koska jos on, minä tarvitsen vielä viisi minuuttia ja myrskysonaatin muodossa purkautuvat tunteet, joille ei löydy sanoja, vyöryvät suoraan junarataa pitkin ja kiidättävät minut pois tästä kaupungista. 

pois olemaan jotain. 

eikä se käy, sillä haluan laittaa turkin päälleni ulos mennessäni aivan kuten se yksi pieni karhu siinä kirjassa, nojata bussin ikkunaan ja keksiä ohikulkeville ihmisille elämäntarinoita, salasuhteita ja traagisia lapsuuden traumoja, niin että kun jään oikealla pysäkillä pois, minulla olisi kokonainen tv-sarjan käsikirjoitus valmiina, kaikki yhden bussimatkan varrelta. 

haluan vielä mennä ostamaan itselleni housut jotka jättävät rauhaan ja joista voin tulla iloiseksi, niin, ja karata karkauspäivän kunniaksi ulos keskustaan ja keittää kattilallisen temperamenttisen taidelukiolaisen tomaattikeittoa ja nukahtaa katsoessani dokumenttia kuningatar nefertitistä tai jostakin muusta vastaavasta henkilöstä joka ei merkitse minulle mitään eikä nosta hiuskarvojani pystyyn kuten maailmanloppu, alkoholipitoiset satuhäät tai freddie mercuryn valkoiset shortsit. 

hmmm, joskus leikin ajatuksella. 

että muuttaisin tänne. 

kaupunkiin jossa ei ole mitään rajoja ja joka tuntuisi helpolta ja lämpimältä kirjakaupun myyjältä, sellaiselta, joka päivittelisi kanssani kirjojen kalleutta. 

voisin asua tässä päätyhuoneessa jonka kirjahylly on täynnä suunnitelmia siitä, kuinka puutarhan eri kasvit on järjestettävä ja kasvatetaanko maksaruohoa tänä vuonna ollenkaan. 

voisin olla riippumaton, itsenäinen pikkusisko. 

siinä olisikin tavoiteltavaa. 

juuri sopivasti, puolitäydesti tarpeeksi. 

73

juot kahvia etkä tarjoa minulle tippaakaan. 

menettäisit vain yöunesi, sanot. 

mutta yhdeltä aamuyöllä pitää mennä oritkariin. 

rekka tulee sinne. 

haukottelen varmasti autossa, nojaan ikkunalautaan turhautuen niistä loputtomista tavarakiloista takaluukun takana. 

kun odotamme. 

en ole koskaan ennen ajatellut että rekka olisi vaihtoehto saapua tänne. 

minun tyhjiökaupunkiini. 

keittiön pöydälle jää viesti. 

minäkin tarvitsen jonkun, jolle kirjoittaa sellainen. 

"pyyhe on kylpyhuoneessa, jos haluat suihkuun." 

katsomme yksi toisensa jälkeen typeriä elokuvia, joiden juonesta en ymmärrä mitään. 

en ymmärrä, miksi salattujen elämien hahmot ovat niin typeriä ja kuvittelevat joutuvansa vankilaan seksistä alaikäisen kanssa tai miksi ryhdyn puhumaan syvällisiä vain viimeisenä iltana. 

minun tyhjiökaupungissani. 

täällä ei ole ilmaa hengittää normaalia, tukahduttavaa happea. 

täällä voi olla äänien ulkopuolella ja suunnitella rauhassa tulevia aikakausia ja historiallisia käännekohtia. 

(voi myös miettiä, mitä seuraisi, jos jumalan oikeuksilla tappaisi sängyn alla elävän tuntemattoman likayhdyskunnan poliittisen johtajan.)

vaatteet ovat kuivuneet, laukun vetoketju suljettuna, sen hereilläpysymisen onnistuminen vain minusta kiinni. 

voi pientäkin pienempää pikkusiskoa tyhjiökaupungissa, viimeisiä tunteja ja ikävän ja samalla myös jännityksen täyttämiä minuutteja - milloin olisi aika nousta ja kävellä reippaana bussin ovesta ulos, purkaa tavarat ja olla taas elossa? 

toivottavasti ei ikinä. 

tai ainakin vasta ensi viikon jälkeen. 

72

minä laulan, enkä näe savukoneen tupruttaman savun takaa mitään.
mutta tänään minä laulan.
enkä ole osannut suhtautua laulamiseen pitkään aikaan.

laulaminen on jotain sellaista, mikä tuntuu vieraalta osalta omassa koneistossa.
en osaa ottaa sitä vastaan niin kuin minun pitäisi, juhlasaatossa kukoistaen tai tähtitaivaalla kaikista kirkkaimpana loistaen.
sukellan lukuisten ruuvien, muttereiden, hammasrattaiden ja muiden osien alle, syvälle itseeni vain hakeakseni jotain osviittaa siitä, että laulaminen tuntuisi jossain eikä olisi vain sellaista kevyttä hattaraa, mistä ei voi täyttyä kokonaan, tai sellaista raskasta mikä painaa sisällä niin paljon että muutun hauraaksi, hämähäkin verkkoon takertuneeksi kärpäseksi.
kuinka se voikin olla sellaista?
muistelen päiviä jolloin aika kului hitaammin ja lauloin.
tunsin äänten asettuvan silloin juuri niin kuin halusin.
se vaikutti samalta kuin ne ihmiset, jotka asettuivat ympärilleni ilman että minun tarvitsi tehdä mitään.
se oli hauskaa.

tänään minä laulan.
ajattelen, että joku istuu ehkä taimmaisessa penkkirivissä ja miettii, miltä tuosta tytöstä mahtaa tuntua.
hetkeksi päivät liukuvat yhdeksi alkuräjähdykseksi, ja kuin huomaamatta, olen varma siitä, että joku muukin kuulee minut.
hän kääntää vanhan putkiradion nappuloita sängyn vieressä, ja erottaa minut kohinasta sekunnin ajan.
hän kenties ajaa eteenpäin huonosti valaistua tietä ja ääneni veden alla päilyävä myrsky purskahtaa esiin jokaisella kaasupolkimen painalluksella.
istun auton etupenkillä, olemme pian satama-altaalla.
joku oli ajanut kolarin juuri vähän matkan päässä.
kaksi vuotta, kuinka sellainen hetki voi leijua verkkokalvoilleni niin kaukaa?
huudan suoraan veteen, maailma kuuluu minulle, kaikki testamentataan joskus tulevaisuudessa vielä minun nimiini ja voin tehdä koko maapallolle ihan mitä ikinä haluan.
olen silloin vielä kaunis ja toiveikas ja samalla sanoinkuvaamattoman rakastunut.
piirsin itsestäni kuvan, auringon kanssa kilpaa loistava tyttö taivaalla.
mitä mä eilen tein? 
no mä näin sen maailman ihanimman naisen. 


tänään minä laulan, eikä minulla ole mitään minkä puolesta puhua tai minkä takana seistä.
en voi mitään sähkölle joka aivoissani kulkee, en silmilleni jotka suuntautuvat jonnekin ihan muualle kuin tähän hetkeen.
en voi mitään katoamisen tarpeelleni.
koneistoni on muuttunut ja siihen on jouduttu asentamaan varaosia, käyttöohjeet eivät ole päteneet enää pitkään aikaan.

tänään minä laulan ja toivon kovasti, että edes joku tarvitsisi minua elääkseen.
etten enää vain lähtisi, istuisi kovalla bussin penkillä kuulokkeet korvilla katsellen liikenneympyröitä ja ihmisiä, joiden matkalla on tarkoitus.
etten enää pakkaisi uudestaan, vaan että voisin jäädä paikoilleni ja tuntea itseni ja heikon koneistoni osaksi uutta.
etten enää kuluttaisi päiviäni loputtomaan, alaspäin vyöryvään kierteeseen.
etten enää haahuilisi sokeassa pisteessä lavan takana.

pimeiden ikkunoiden takaa loistaa valo, istumme jälleen siellä, lattia on kylmä ja sanat vain putoavat taivaalta suuhuni, mitä olin ennen sitä kaikkea, mitä olen ollut sen jälkeen kun avasin silmät ja katsoin maailmaa eri tavalla kuin synnyttyäni, mitä voin ehkä vielä olla jos oikein kovasti yritän, haaveilin pienenä ruusutarhoista mutta en kasvattanut niitä vaan istuin olkihattu päässä riippukeinussa haaveilemassa, pidin ajatuksista mutta en teoista.

"Odotetaan nyt vielä, radiosta tulee hyvä biisi. "

71

kuulen kuinka kylpyveden viimeiset pisarat putoavat hanasta sameaan veteen.
kirkas valo häikäisee silmiä, enkä voi uskoa sitä todeksi:
leukaperiäni ei kiristä.
hiukseni eivät ole enää likaiset.
kaikki mustelmat ja ruvet näyttävät pehmeämmiltä siinä paljastavassa valokeilassa, joka muuttaa ihon kuullottuneeksi sipuliksi.
enkä näe ympärilläni ketään muuta ihmistä.
olen täällä yksin.
cd-levyn urat kuluvat jossain kaukana, piano soittaa monimutkaisia ja jännittäviä sävelkulkuja.
hengitän nenän kautta ulos hitaan, apeaisen ajatuksen.
olen helpottunut nähdessäni sen purkautuvan, vaikka se jääkin vain kiinni oikeaan solisluuhuni.
voin sohaista sen pois ihan helposti.
tai puhaltaa.
problem solved.
welcome to the next level.

suomeen valitaan uutta presidenttiä, käteni hikoavat aina kun teen jotain, radiosta tulee auto-tunetettua musiikkia, joudun hieromaan aivonystyröitä seinään että ne toimisivat, apeaista ei nyt näy ja tarvitsen ruokaa mutta avokadot ovat loppu.
en voisi olla enempää ulkona kaikesta enkä enää vähemmän kylmissäni, vaikka sisällä on kaksikymmentä astetta lämmintä.
vajoan vajoan vajoan, näen unia joihin herään säpsähtäen yhtäkkiä kauhuissani, ihmiset ohittavat minut viiden metrin päästä, ne ovat matkalla jonnekin mistä minä en tiedä mitään, haluan paeta kylpyammeeseen taas ja nähdä kaikkien muotojeni ja kasvonpiirteideni rauhoittuvan ja pehmenevän, sulavan hymyyn ja ajattelemattomuuden keskipisteeseen.
tunnen suurta onnea siitä, että kaikki on valmista, en tuijottele kelloa, ja kun lopulta irrotan tulpan ja päätän lopettaa tämän hetken, ihmiset ovat ehtineet näyttää avoimesti tunteensa ja kertoa ajatuksistaan, puhuneet suoraan ja olleet vaatimattomia, ja minusta on vain niin vähän jäljellä nyt, ikkunoiden takana on pimeää, pimeää kuin vaatekomerossani.

onneksi ovat kylvyt, veden tipahtelu ja ammeen laita jonka taakse kätkeytyä.

70

asioita jotka saavat minut syttymään ja innostumaan:

teiden nimet, pikku prinssit, puutalot, färsaaret, tiskaaminen, maustamaton jogurtti, jäljet puhtaassa lumessa, autopesulat, kirkkaat valot, sointujen lisäsävelet, rikkinäiset kangaskassit, huussit, mäyräkoirat, kallion tyttöjen talo, epäturhat kyyneleet, taidenäyttelyt, ilo ystävän puolesta, uudet löydöt, kevät, villapaidat, baletti, ilmaispostikortit, kuvaton, cafe alegria, isosisko ja sen sipulikeitto, oma huone, matkustaminen, tyhmä euforia, kirjat, märät kadut ja niiden kanssa kumisaappaat, buzz aldrin, junat ja metsät, saksofoni, kirjoittaminen, kynttilät ja kainalot, lapsuuden muisteleminen, finnien puristeleminen, uimahallin vesi, teenjuonti, hajottavat jutut, äiti ja leipä, tilanteeseen sopivat biisit, halaukset, mikko nikulan vitsit, ratikkapysäkkien nimet, pohjalta nouseminen, yllättävät kohtaamiset, hyvät laulupäivät, sade, hyvät yöunet ja toisaalta myös valvottu yö, tulevaisuuden suunnittelu, viininlehtikääryleet, absurdit puhelinkeskustelut, muratin kasvu, eväsretket, uudet sukkahousut, maisemat junien ja bussien ikkunoiden takaa, lautapelit, ikkunalaudat joilla voi istua, kansanmusiikki livenä, kaikenlaiset pellot, kartat ja varsinkin lontoon metrokartta, täydet nenäliinapaketit, kalliolla istuminen, pyörät ja varsinkin niiden tarakat, musta kahvi, pikku tiikeri, pikku karhu ja niiden kaverit, steppikenkien ääni, tyhmät sananlaskut, ihastumisen tunne, haaveilu, uudet ideat, ääneen lukeminen, hedelmän jakaminen kaverin kanssa, oranssi sadetakki, askartelu, facebookin kaveripyynnöt, ne tietyt aamut kun ilmassa on jotain, lakritsipastillit, vanhojen päiväkotien pihalla seikkaileminen, sopivasti irstas huumori, turvavyöhykkeeltä poistuminen, helsingin julkinen liikenne, kirjeiden ja lahjojen saaminen, katoaminen.