23. joulukuuta 2013
152
tänään rapajoulumustuudessa istuin ja kuuntelin tätä.
kun tuuttis röyhkeästi kehui kävelytyylinsä ainutlaatuisuutta, tajusin yhtäkkiä että mulla on aika monia sellaisia lähes huomaamattomia taitoja joilla voisin yhtä lailla egota: jos joku muu puhuis samoin kun mä, tai tekis jotain ihan muuta tahansa samoin kun mä, niin se ois vain feikki-oili
tuli vähän parempi fiilis
ehkä en ookaan niin menetetty tapaus ku oon jo kauan luullu
18. joulukuuta 2013
151
minä kannoin kaulallani surua surkeaa
sitä kannoin hiljaa niin ettei kukaan huomaisi vaan
sen kanssa mä silloin iltaisin sain käydä nukkumaan
oli mustaa myös valkoinen
ei valoa laisinkaan
minä vaivuin murheeseen
sen sinulta lahjana sain
niin vaivuin ja unhoitin miten kaunis on taivas ja maa
niiden välillä kulkee onni nyt ilman saattajaa
sen luokse vienyt ei tieni
oli sumua aina vaan
-tiiu helinä
----
kun mä sunnuntaina kävelin kulomäentietä lumisohjossa meikit levinneinä, mietin että voinko mä nousta tästä yhtäkkisestä suosta enää koskaan.
saanko enää koskaan sitä mitä halusin
jaksanko enää koskaan herätä aamulla innoissani uudesta päivästä
jaksanko enää liikkua muiden mukana, juosta kiireellä kouluun tai töihin, ottaa aamulla valokuvan tai nähdä jonkun eläimen joka tekee mun päivästä ehjän ja selkeän
vai onko enää mitään syytä jäädä
pitäiskö sittenkin vaan tunkea villasukat tennareihin ja ostaa junalippu rovaniemelle
mut sitten kelasin, että tää on ehkä kokopitkän sinfonian pateettinen osa, se missä kontrabassot soittavat jousilla pitkää, surullista teemaa.
eikä sinfoniat voi siihen loppua.
mutta klassiset teokset saattavat kestää kuinka pitkään hyvänsä, enkä mä voi tietää kuinka kauan se pateettinen osa sitten kestää.
sitten mietin katoamista.
olen kadonnut jo ihan tarpeeksi, itse asiassa.
olin esittänyt hiekkalaatikolle yöksi unohtunutta lelua ja nähnyt kuka sen kävisi poimimassa, enkä oikeastaan suurimman osan kohdalla siitä poimimisesta tai poimimattomuudesta yllättynytkään.
on niitä ihmisiä noiden kanssa lähteä päiväretkelle keravalle tai järjestellä muuten elämää.
joo sumua on mutta sitten sumu sanoi että mä teen susta naisen ja muistin että on mulla toivoa
ja sit korson juna-asema näkyi jo
istuin junaan ja vaivuin hitaasti mutta varmasti pimeyteen, joka nielaisi mut ja sanoi että juuretkin on piilossa mut tärkein osa puista
sitä kannoin hiljaa niin ettei kukaan huomaisi vaan
sen kanssa mä silloin iltaisin sain käydä nukkumaan
oli mustaa myös valkoinen
ei valoa laisinkaan
minä vaivuin murheeseen
sen sinulta lahjana sain
niin vaivuin ja unhoitin miten kaunis on taivas ja maa
niiden välillä kulkee onni nyt ilman saattajaa
sen luokse vienyt ei tieni
oli sumua aina vaan
-tiiu helinä
----
kun mä sunnuntaina kävelin kulomäentietä lumisohjossa meikit levinneinä, mietin että voinko mä nousta tästä yhtäkkisestä suosta enää koskaan.
saanko enää koskaan sitä mitä halusin
jaksanko enää koskaan herätä aamulla innoissani uudesta päivästä
jaksanko enää liikkua muiden mukana, juosta kiireellä kouluun tai töihin, ottaa aamulla valokuvan tai nähdä jonkun eläimen joka tekee mun päivästä ehjän ja selkeän
vai onko enää mitään syytä jäädä
pitäiskö sittenkin vaan tunkea villasukat tennareihin ja ostaa junalippu rovaniemelle
mut sitten kelasin, että tää on ehkä kokopitkän sinfonian pateettinen osa, se missä kontrabassot soittavat jousilla pitkää, surullista teemaa.
eikä sinfoniat voi siihen loppua.
mutta klassiset teokset saattavat kestää kuinka pitkään hyvänsä, enkä mä voi tietää kuinka kauan se pateettinen osa sitten kestää.
sitten mietin katoamista.
olen kadonnut jo ihan tarpeeksi, itse asiassa.
olin esittänyt hiekkalaatikolle yöksi unohtunutta lelua ja nähnyt kuka sen kävisi poimimassa, enkä oikeastaan suurimman osan kohdalla siitä poimimisesta tai poimimattomuudesta yllättynytkään.
on niitä ihmisiä noiden kanssa lähteä päiväretkelle keravalle tai järjestellä muuten elämää.
joo sumua on mutta sitten sumu sanoi että mä teen susta naisen ja muistin että on mulla toivoa
ja sit korson juna-asema näkyi jo
istuin junaan ja vaivuin hitaasti mutta varmasti pimeyteen, joka nielaisi mut ja sanoi että juuretkin on piilossa mut tärkein osa puista
9. joulukuuta 2013
150
ei niin raskasta taivalta
ei kourassa kovettumaa
ettei opi sopeutumaan
ei niin kaunista
ei mitään niin rumaa
että tarttuis kiinni kuvaan
ei lohkaretta olalla
ei kontrastia solalla
ettei pystyis nousemaan
ei rauhaa sodalla
ei arkea lomalla
että pystyis toisen pois sulkemaan
ei oo tietä jota pysty ei kulkemaan
taivasta kyntää kurjet vaan
-pyhimys
ei kourassa kovettumaa
ettei opi sopeutumaan
ei niin kaunista
ei mitään niin rumaa
että tarttuis kiinni kuvaan
ei lohkaretta olalla
ei kontrastia solalla
ettei pystyis nousemaan
ei rauhaa sodalla
ei arkea lomalla
että pystyis toisen pois sulkemaan
ei oo tietä jota pysty ei kulkemaan
taivasta kyntää kurjet vaan
-pyhimys
29. marraskuuta 2013
149
niin sitä tulin vaan tänne sanomaan että tuolla sataa lunta mun kumiteräsaappaille eikä mikään tunnu enää miltään
ja sitä että hyvää vauhtia muutun jyrätyksi
ja hautaudun tänne, kumisaappaineni lumen ja harmaan lammasviltin alle olmeilemaan
leikkasin mun tukan pois ja annoin tukkojen tippua lattialle
elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena,
sanotaan jumalaisessa näytelmässä.
oon päätynyt ytimeen,
tai ainakin lähemmäs sitä kuin koskaan.
siihen maisemaan, josta ne kaikki väreilevät kuvat ja se sama tyhjyyden tunne tulevat
ja niihin ranskalaisten viivojen perässä lukeviin lauseisiin, joista tässä koko hommassa nyt ihan salee on kysymys
kumpa voisin jäädä ja miettiä
mutta ei
on jatkettava työtä ja noustava
ja siitä mun pitäisi kiittää
istua alas ja sanoa että kiitos
kiitos
mutta sormet on ristissä kun sanon sen
ja sitä että hyvää vauhtia muutun jyrätyksi
ja hautaudun tänne, kumisaappaineni lumen ja harmaan lammasviltin alle olmeilemaan
leikkasin mun tukan pois ja annoin tukkojen tippua lattialle
elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena,
sanotaan jumalaisessa näytelmässä.
oon päätynyt ytimeen,
tai ainakin lähemmäs sitä kuin koskaan.
siihen maisemaan, josta ne kaikki väreilevät kuvat ja se sama tyhjyyden tunne tulevat
ja niihin ranskalaisten viivojen perässä lukeviin lauseisiin, joista tässä koko hommassa nyt ihan salee on kysymys
kumpa voisin jäädä ja miettiä
mutta ei
on jatkettava työtä ja noustava
ja siitä mun pitäisi kiittää
istua alas ja sanoa että kiitos
kiitos
mutta sormet on ristissä kun sanon sen
6. marraskuuta 2013
148
"en ole koskaan maistanut karambolaa, vaikka olen useasti sellaiseen törmännyt, sanoin ja huomasin silmäni periferiassa niskasi ojentuvan kohti.
olin juuri kääntymässä ottamaan vastaan suudelmasi, kun horisontti kalpeni valkoiseksi ja paineaalto vei sinut pois."
loppumaton myrsky vyöryy mun sisällä
en tiedä jätänkö pisteitä vai pilkkuja sulle tai muille
istun rautaportailla ja itken kuin pieni lapsi joka huutaa äiti laita se vaippa
mutta ei äiti laita
ja mä vaan itken ja itken ja itken kunnes kosminen yksinäisyys on tässä ja nyt
sen jälkeen on turha enää yrittää etsiä leffoja joita jaksaisi katsoa tai kirjoja joita lukea
koska paineaalto on pyyhkinyt kaiken pois ja mun huone on ukraina ja oon päästäinen ja kannan sinivalaan pulmia mun leukapussissa
17. lokakuuta 2013
147
rakkaani. täällä tulee pian talvi.
katso. maa on tuolla ulkona kuuran ja riitteen peittämä.
mä tuijotan ulos ikkunasta ja katson sua pehmeälehtisten ruukkukasvien takaa.
isterintien kuuset ovat siellä, ja mun unet ja vanhat tarinat mun juurilta.
niistä mut on tehty
katso. maa on tuolla ulkona kuuran ja riitteen peittämä.
mä tuijotan ulos ikkunasta ja katson sua pehmeälehtisten ruukkukasvien takaa.
isterintien kuuset ovat siellä, ja mun unet ja vanhat tarinat mun juurilta.
niistä mut on tehty
9. lokakuuta 2013
146
tänään mä repesin sisältä auki kuin kotelo ja kyseenalaistin kaiken
totesin että olen aika irrallani, oikeastaan.
se on vähän sellaista nyt.
kyllästyin puheeseen ja taistelumiekkoihin ja samaan laimeaan tyhjyyteen mikä näistä päivistä lopulta aina seuraa.
sitten istuuduin raitiovaunuun ja itkin suoraan vastapäätä istuvan pojan kasvoihin, niin että tunneaallot vyöryivät pitkin hänen vaaleita hiuksiaan ja tuntematon poika katsoi minua hämmentyneenä.
jäin pois hautausmaan kohdalla ja kävelin loputtomiin loputtomiin kivien ja patsaiden ja mustuuden ja keltaisten vaahteranlehtien äänissä ja ajattelin ja lopulta aivosoluni eivät ottaneet enää mitään vastaan ja kuuntelin vain kappelista kaikuvaa urkumusiikkia
kengännauhat aukesivat ja sora valtasi märät kengänpohjat, epätasaiset hiukset muistuttivat yhtä rastaa ja kangaskassi oli täynnään tekemättömiä tehtäviä
eikä hautausmaa loppunut koskaan
eivätkä nimet eivätkä numerot
eivätkä ihmisten tarpeet ja toiveet toteutumattomat
pakenin arjen haamuja zen-oppaisiin
pakenin sua ja sun sanoja omiin eksyneisiin ajatuksiini, logiikkaan, sekaviin unikuviin metsäpoluista ja koteloituvista toukista ja puhelimen sammutettuun akkuun
pakenin teitä kaikkia saksofonin soittoon, siihen ääneen mikä oli vain varjo vanhasta ja viisivuotiaan piirustus tunteista ja itseni tuijottamiseen peilistä
en mä voi seistä teidän kaikkien edessä itseni takana jos mä en tee töitä
en mä vaan voi
ja kun mun pääkin on pölkystä ja niin hidas on mun hermoratasekasotku
ja kun avaan vuoteen ja paneudun pitkäkseni, päässäni soi
ne ei tahdo mua
ne tahtoo ingalsin lauran
sietämään kaiken ja anteeks antamaan
mut vielä mä nousen
ja maailmalle nauran
vielä joskus teen niin kuin huvittaa
ja sitten kun se päivä tulee niin mä en naura niin että joku näkee
olen vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
menen ja otan sen kahvikupin käteen ja istun vain ikkunasta ulos tuijottaen sanomatta sanaakaan
totesin että olen aika irrallani, oikeastaan.
se on vähän sellaista nyt.
kyllästyin puheeseen ja taistelumiekkoihin ja samaan laimeaan tyhjyyteen mikä näistä päivistä lopulta aina seuraa.
sitten istuuduin raitiovaunuun ja itkin suoraan vastapäätä istuvan pojan kasvoihin, niin että tunneaallot vyöryivät pitkin hänen vaaleita hiuksiaan ja tuntematon poika katsoi minua hämmentyneenä.
jäin pois hautausmaan kohdalla ja kävelin loputtomiin loputtomiin kivien ja patsaiden ja mustuuden ja keltaisten vaahteranlehtien äänissä ja ajattelin ja lopulta aivosoluni eivät ottaneet enää mitään vastaan ja kuuntelin vain kappelista kaikuvaa urkumusiikkia
kengännauhat aukesivat ja sora valtasi märät kengänpohjat, epätasaiset hiukset muistuttivat yhtä rastaa ja kangaskassi oli täynnään tekemättömiä tehtäviä
eikä hautausmaa loppunut koskaan
eivätkä nimet eivätkä numerot
eivätkä ihmisten tarpeet ja toiveet toteutumattomat
pakenin arjen haamuja zen-oppaisiin
pakenin sua ja sun sanoja omiin eksyneisiin ajatuksiini, logiikkaan, sekaviin unikuviin metsäpoluista ja koteloituvista toukista ja puhelimen sammutettuun akkuun
pakenin teitä kaikkia saksofonin soittoon, siihen ääneen mikä oli vain varjo vanhasta ja viisivuotiaan piirustus tunteista ja itseni tuijottamiseen peilistä
en mä voi seistä teidän kaikkien edessä itseni takana jos mä en tee töitä
en mä vaan voi
ja kun mun pääkin on pölkystä ja niin hidas on mun hermoratasekasotku
ja kun avaan vuoteen ja paneudun pitkäkseni, päässäni soi
ne ei tahdo mua
ne tahtoo ingalsin lauran
sietämään kaiken ja anteeks antamaan
mut vielä mä nousen
ja maailmalle nauran
vielä joskus teen niin kuin huvittaa
ja sitten kun se päivä tulee niin mä en naura niin että joku näkee
olen vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
menen ja otan sen kahvikupin käteen ja istun vain ikkunasta ulos tuijottaen sanomatta sanaakaan
5. lokakuuta 2013
145
mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa en jaksa
maailma odota kun mulla ei oo niin nopeat jalat kuin teillä muilla
maailma odota kun mulla ei oo niin nopeat jalat kuin teillä muilla
14. syyskuuta 2013
11. syyskuuta 2013
143
tajusin yhtäkkiä että talojen seinälaudat kuiskivat lohduttavia sanoja, asfaltti jalkojeni alla levitti kehooni kutkuttavia juttuja joita en saisi kertoa eteenpäin.
hei tyttö. me ollaan sun ympäristö. me tehdään susta uusi. et oo enää melkein uusi. oot ihan uusi sitten kun me saadaan tää työvaihe valmiiksi. me tehdään susta oikea nainen. pistä vaan silmät kiinni äläkä mieti millaset sun lopputeksteistä tulee. sä ajaudut tekemään asioita koska me pistetään sut tekemään niitä. ja lopulta oot nainen, kaunis rietas onnellinen, niin just sellainen, sulla on se hyvä vyötärönympärys ja kokeneet kantapäät, sulla on se voimakas suu ja ne helpot kyynelkanavat. sit sä seisot siinä bussia odottamassa ja sun ajatukset kiipeilee purppurataivasta pitkin talojen katoille silleen puff sviiiissh ja jengi vaan yrittää kopata niitä kiinni ja läpsii ja läpsii mut ei ne jää, ne on ihan kuin ne pikkukärpäset sun keittiön likaisessa roskiksessa hyökkäämässä sun sipulimunakkaan kimppuun.
oli ihan kamala nälkä ja kaipuu, laukkukin valahti olalta käteen ja uusiin kenkiin tuli naarmuja. mä kävelin pitkin tietä ja mietin että miksi se on niin vaikeaa tarkoittaa sanoja ja miksi on helpompaa vain olla hiljaa ja tukehtua. katujen nimet ja ruohonleikkurin ääni söivät vaan mun keskittymistä ja olin soittanut keuhkoni pihalle treenikopissa, etupäässä sattui ja tuntui että edelliset kolme-neljä tuntia olivat olleet vain sekavien kuvien oksentamista äänenä ulos, en pystynyt ymmärtämään mitään ja mieleni teki kopata syliini kaikki paheet mitä olla ja voi jotta oloni piiloparanisi.
miksi tiedän kuitenkin aina
että ei niin tuu käymään
miksi otan aina sen vesilasillisen ja pesen hampaat ja pyyhkäisen toivottomuuden apatian tiskiharjalla hevonkuuseen ja riisun sukkikset miettimättä huoneeni lattialle
miksi vaan mutristan suuta ja vilkuilen kelloa ja mietin mihin asti kestän
yritän olla pulpahtamatta
samalla sopivasti piilottamatta
pikkaisen verran tuntematta
samalla sisältä kuolematta
eikä sitä tuu, ei näy missään
päivät on samanlaisia ja spurgut on edelleen samassa tilanteessa torilla kuin viikko sitten
postissa tulee laskuja
lompakossa on pelkkiä junalippuja
mutta sieltä piilosta ne kutkutuskasvut tulee
sahanpurun seasta hönkäilee tänne ja tekee musta sen hyvän naisen
odotettava se on vain ja mietittävä vaikka kuinka nopeesti mulla kasvaa tukka ja kuinka hyvä mun on olla silloin kun on ja että onhan aina ne vanhemmat ja veljet ja meiän koirat
tienviitta sanoo että me laitetaan sut pärjäämään ja oppimaan oikeet asenteet
tolla vyötärönympäryksellä oot jo niin kehityskelponen et voit sanoa sen häpeämättä
ja jos sattuu niin sattuessa se paikka mihin sattuu niin muuttuu uudeksi
ja kaiken jälkeen oot siinä
oot oikea ja oikeassa kohdassa
meidän tyttö
hei tyttö. me ollaan sun ympäristö. me tehdään susta uusi. et oo enää melkein uusi. oot ihan uusi sitten kun me saadaan tää työvaihe valmiiksi. me tehdään susta oikea nainen. pistä vaan silmät kiinni äläkä mieti millaset sun lopputeksteistä tulee. sä ajaudut tekemään asioita koska me pistetään sut tekemään niitä. ja lopulta oot nainen, kaunis rietas onnellinen, niin just sellainen, sulla on se hyvä vyötärönympärys ja kokeneet kantapäät, sulla on se voimakas suu ja ne helpot kyynelkanavat. sit sä seisot siinä bussia odottamassa ja sun ajatukset kiipeilee purppurataivasta pitkin talojen katoille silleen puff sviiiissh ja jengi vaan yrittää kopata niitä kiinni ja läpsii ja läpsii mut ei ne jää, ne on ihan kuin ne pikkukärpäset sun keittiön likaisessa roskiksessa hyökkäämässä sun sipulimunakkaan kimppuun.
oli ihan kamala nälkä ja kaipuu, laukkukin valahti olalta käteen ja uusiin kenkiin tuli naarmuja. mä kävelin pitkin tietä ja mietin että miksi se on niin vaikeaa tarkoittaa sanoja ja miksi on helpompaa vain olla hiljaa ja tukehtua. katujen nimet ja ruohonleikkurin ääni söivät vaan mun keskittymistä ja olin soittanut keuhkoni pihalle treenikopissa, etupäässä sattui ja tuntui että edelliset kolme-neljä tuntia olivat olleet vain sekavien kuvien oksentamista äänenä ulos, en pystynyt ymmärtämään mitään ja mieleni teki kopata syliini kaikki paheet mitä olla ja voi jotta oloni piiloparanisi.
miksi tiedän kuitenkin aina
että ei niin tuu käymään
miksi otan aina sen vesilasillisen ja pesen hampaat ja pyyhkäisen toivottomuuden apatian tiskiharjalla hevonkuuseen ja riisun sukkikset miettimättä huoneeni lattialle
miksi vaan mutristan suuta ja vilkuilen kelloa ja mietin mihin asti kestän
yritän olla pulpahtamatta
samalla sopivasti piilottamatta
pikkaisen verran tuntematta
samalla sisältä kuolematta
eikä sitä tuu, ei näy missään
päivät on samanlaisia ja spurgut on edelleen samassa tilanteessa torilla kuin viikko sitten
postissa tulee laskuja
lompakossa on pelkkiä junalippuja
mutta sieltä piilosta ne kutkutuskasvut tulee
sahanpurun seasta hönkäilee tänne ja tekee musta sen hyvän naisen
odotettava se on vain ja mietittävä vaikka kuinka nopeesti mulla kasvaa tukka ja kuinka hyvä mun on olla silloin kun on ja että onhan aina ne vanhemmat ja veljet ja meiän koirat
tienviitta sanoo että me laitetaan sut pärjäämään ja oppimaan oikeet asenteet
tolla vyötärönympäryksellä oot jo niin kehityskelponen et voit sanoa sen häpeämättä
ja jos sattuu niin sattuessa se paikka mihin sattuu niin muuttuu uudeksi
ja kaiken jälkeen oot siinä
oot oikea ja oikeassa kohdassa
meidän tyttö
19. elokuuta 2013
17. elokuuta 2013
141
tässä mä istun, kello on aika vähän ja mulla on jo viides kupillinen sitä valion banaanijogurttia menossa.
lusikoin sitä kiireen kaupalla suuhun että ajatukset eivät alkaisi häiritä jogurtissa viipyileviä aivosolujani.
mulla on kiire urakoitsijalle.
uudet kivet on hakematta, sain postissa kirjeen että en ole muistanut niitä.
myöhästymismaksu seuraa perästä.
jatkan jogurtin syömistä ja yritän miettiä miten voisin pysäyttää ajan juuri tälle minuutille, tunnin jokaisella minuutilla on oma fiiliksensä hei.
muuta en ole keksinyt kuin banaanijogurtin, huomasin jo heti kaupassa että se on avain kaikkeen, se hohti hyllystä taianomaista valoa muiden tylsien jogurttipurkkien lomasta, enkä voinut vastustaa.
siinä hetkessä unohdin likaiset verkkarini, kaksi vuorokautta samanlaisena pysyneen nutturani, sekä kerrassaan huonon urheilusukkien ja ballerinojen ydistelmän, joka koristi kumpaistakin jalkaani.
aloin itkeä ilosta ja kiikutin banaanijogurtin kassalle yhdessä kaiken muun kanssa, kiidin pitkin s-marketin käytäviä tajuamatta mistään mitään, karkkiosasto ja jäätelöosasto katosivat ja unohdin niiden olemassaolon.
--
siinä jogurttia syödessäni mietin sitä iltaa kun olin katsomassa tanssikisoja ja soitit mulle.
sanoit että huomenna se tapahtuu.
että sulle kävi se, olit yksi tuhannesta.
ja kun seisoit meidän ulko-ovella niin olit jo vanhentunut ihan sairaasti, hiukset vaihtoivat väriä ja sun nenästä oli tullut tosi kyömyinen ja siinä oli sellaisia syviä uurteita.
me mentiin ja maattiin selällään kylmän saunan lauteilla ja kerroit että miltä se tuntuu kun tapahtuu jotain mistä ei voi enää kääntyä takaisin ja mikä laittaa kellon kulkemaan uudella tavalla.
ja sit seuraavana aamuna kaikki vaan loppui ja sä lakkasit hengittämästä koska olit ollut se tuhannesensimmäinen, jolle vaan voi käydä niin elämässä ja joka ei voinut mitään sille että vuodenajat ja vuodet pyörivät järjetöntä kehää omissa suonissa ja pigmentti karisi kuin sokeri lettujen päältä lautaselle eikä yhtäkkiä ollutkaan mitään.
--
ja sitten tuli se kun nukuin sohvasängyssä ja mietin syrjähyppyjen tekijöitä, niitä pieniä ja suuria, ja se kun pakenin karhua ja sytytin sen lopulta kaikessa vihassani tuleen, valkoinen turkki vaan paloi ja kaikki ne viattomina uiskentelevat tädit jotka se otus oli tappanut, kaikki ne saivat kunnioitusta vaikken yhdenkään nimeä edes tiennyt.
--
itketti ihan tosi paljon ja teki mieli repiä maailma palasiksi ja syödä vain banaanijogurttia, jättää hiukset harjaamatta, mennä vuoteeseen eikä nousta enää koskaan.
mutta sitten totesin ettei mikään johdu mistään tietystä syystä, ja menin odottamaan junan ulko-ovelle omaa asemaani puoli tuntia etuajassa, katselin kun mustat puurivit menivät ylös ja alas ja vastakkaisen puolen ovi näkyi ikkunapeilissä ja mietin vain sitä, että eiköhän mennä.
ei tässä muu auta kuin unohtaa unikuvansa ja pelkonsa, nostaa pää pystyyn, harjata ne hiukset ja kuivata kyyneleet, keittää puuroa ja unohtaa banaanijogurtti, siirtyä syömään vain harvoin ja nojautua kalenteriin, hei olisihan se noloa jos siellä ei olisi mitään, kiristää nutturaa ja jatkaa, jatkaa aina vaan, kunnes pääsen rajojen yli ja tukkani muuttuu oma-aloitteisesti sen näköiseksi että se toimii
sellaseksi tiiätkö tyylikkääksi
lusikoin sitä kiireen kaupalla suuhun että ajatukset eivät alkaisi häiritä jogurtissa viipyileviä aivosolujani.
mulla on kiire urakoitsijalle.
uudet kivet on hakematta, sain postissa kirjeen että en ole muistanut niitä.
myöhästymismaksu seuraa perästä.
jatkan jogurtin syömistä ja yritän miettiä miten voisin pysäyttää ajan juuri tälle minuutille, tunnin jokaisella minuutilla on oma fiiliksensä hei.
muuta en ole keksinyt kuin banaanijogurtin, huomasin jo heti kaupassa että se on avain kaikkeen, se hohti hyllystä taianomaista valoa muiden tylsien jogurttipurkkien lomasta, enkä voinut vastustaa.
siinä hetkessä unohdin likaiset verkkarini, kaksi vuorokautta samanlaisena pysyneen nutturani, sekä kerrassaan huonon urheilusukkien ja ballerinojen ydistelmän, joka koristi kumpaistakin jalkaani.
aloin itkeä ilosta ja kiikutin banaanijogurtin kassalle yhdessä kaiken muun kanssa, kiidin pitkin s-marketin käytäviä tajuamatta mistään mitään, karkkiosasto ja jäätelöosasto katosivat ja unohdin niiden olemassaolon.
--
siinä jogurttia syödessäni mietin sitä iltaa kun olin katsomassa tanssikisoja ja soitit mulle.
sanoit että huomenna se tapahtuu.
että sulle kävi se, olit yksi tuhannesta.
ja kun seisoit meidän ulko-ovella niin olit jo vanhentunut ihan sairaasti, hiukset vaihtoivat väriä ja sun nenästä oli tullut tosi kyömyinen ja siinä oli sellaisia syviä uurteita.
me mentiin ja maattiin selällään kylmän saunan lauteilla ja kerroit että miltä se tuntuu kun tapahtuu jotain mistä ei voi enää kääntyä takaisin ja mikä laittaa kellon kulkemaan uudella tavalla.
ja sit seuraavana aamuna kaikki vaan loppui ja sä lakkasit hengittämästä koska olit ollut se tuhannesensimmäinen, jolle vaan voi käydä niin elämässä ja joka ei voinut mitään sille että vuodenajat ja vuodet pyörivät järjetöntä kehää omissa suonissa ja pigmentti karisi kuin sokeri lettujen päältä lautaselle eikä yhtäkkiä ollutkaan mitään.
--
ja sitten tuli se kun nukuin sohvasängyssä ja mietin syrjähyppyjen tekijöitä, niitä pieniä ja suuria, ja se kun pakenin karhua ja sytytin sen lopulta kaikessa vihassani tuleen, valkoinen turkki vaan paloi ja kaikki ne viattomina uiskentelevat tädit jotka se otus oli tappanut, kaikki ne saivat kunnioitusta vaikken yhdenkään nimeä edes tiennyt.
--
itketti ihan tosi paljon ja teki mieli repiä maailma palasiksi ja syödä vain banaanijogurttia, jättää hiukset harjaamatta, mennä vuoteeseen eikä nousta enää koskaan.
mutta sitten totesin ettei mikään johdu mistään tietystä syystä, ja menin odottamaan junan ulko-ovelle omaa asemaani puoli tuntia etuajassa, katselin kun mustat puurivit menivät ylös ja alas ja vastakkaisen puolen ovi näkyi ikkunapeilissä ja mietin vain sitä, että eiköhän mennä.
ei tässä muu auta kuin unohtaa unikuvansa ja pelkonsa, nostaa pää pystyyn, harjata ne hiukset ja kuivata kyyneleet, keittää puuroa ja unohtaa banaanijogurtti, siirtyä syömään vain harvoin ja nojautua kalenteriin, hei olisihan se noloa jos siellä ei olisi mitään, kiristää nutturaa ja jatkaa, jatkaa aina vaan, kunnes pääsen rajojen yli ja tukkani muuttuu oma-aloitteisesti sen näköiseksi että se toimii
sellaseksi tiiätkö tyylikkääksi
8. elokuuta 2013
140
äh oon niin heikko että hävettää ja itkettää ja tekis mieli vaan maata ja kuunnella kaukaisia autojen ja ihmissuhteiden ääniä järven yli ja jokin musiikki sois taustalla
Au Revoir Simone - Through the backyards of our neighbors
Au Revoir Simone - Through the backyards of our neighbors
28. heinäkuuta 2013
139
vituttaa kun on sellainen hetki joka on niin hyvä että kaikki aika menee sen miettimiseen että kohta se loppuu eikä tajua keskittyä hetkeen itseensä ja lopulta tulee hätä kun on vain miettinyt sen loppumista
mutta plus yksi oli se että ajettiin veneellä satamaan ja kun valo loppui niin lähdettiin etääntymään ja näin itseni laiturilla silloin kun olin rakentanut itseni ympärille muurin, miten yksinäiseltä näytinkään silloin, ihan lähelle oli vanha junarata päättynyt ja siellä olin istunut kauan miettimässä itseäni, nykyään olen jo unohtanut kaiken mutta kun ajettiin satamaan niin muistinkin
vastarannalla patsashahmoja mustaakin mustempia
kaikki kalat availevat suitaan ja nielevät muurin palasia joiden parasta ennen -päiväys loppui jo
oli valoja ja kuita ja muita ja suru jäi satamaan heiluttelemaan sitä nenäliinaa jäähyväisiksi
laguunissa jossain syvällä asuu asioita joista en vielä tiedä ennen kuin sukellan ja ylös noustuani voin väittää joo mä tiedän
tää on new york ja jotain on tulossa
en tiedä tarkkoja mittoja mut jotain se on
mahassa kiertää eikä se ole normaalia eikä tuttua
ihan kuin tulisi sota tai maailmanrauha
ÄLKÄÄ VAAN RIKKOKO SITÄ KYSELEMÄLLÄ JOTAIN
mutta plus yksi oli se että ajettiin veneellä satamaan ja kun valo loppui niin lähdettiin etääntymään ja näin itseni laiturilla silloin kun olin rakentanut itseni ympärille muurin, miten yksinäiseltä näytinkään silloin, ihan lähelle oli vanha junarata päättynyt ja siellä olin istunut kauan miettimässä itseäni, nykyään olen jo unohtanut kaiken mutta kun ajettiin satamaan niin muistinkin
vastarannalla patsashahmoja mustaakin mustempia
kaikki kalat availevat suitaan ja nielevät muurin palasia joiden parasta ennen -päiväys loppui jo
oli valoja ja kuita ja muita ja suru jäi satamaan heiluttelemaan sitä nenäliinaa jäähyväisiksi
laguunissa jossain syvällä asuu asioita joista en vielä tiedä ennen kuin sukellan ja ylös noustuani voin väittää joo mä tiedän
tää on new york ja jotain on tulossa
en tiedä tarkkoja mittoja mut jotain se on
mahassa kiertää eikä se ole normaalia eikä tuttua
ihan kuin tulisi sota tai maailmanrauha
ÄLKÄÄ VAAN RIKKOKO SITÄ KYSELEMÄLLÄ JOTAIN
24. heinäkuuta 2013
138
työhön käytä voimasi,
lyhyt elinaikasi.
älä nuku! taistelet! -
silloin elät. kuole et.
-edgar lee masters
lyhyt elinaikasi.
älä nuku! taistelet! -
silloin elät. kuole et.
-edgar lee masters
28. kesäkuuta 2013
137
tänään pääsin askeleen lähemmäksi jazzmuusikkoutta
se on hyvä juttu
ruusut kukkii ja tulee itku
enkä toivo matkalleni muuta kuin onnea
23. kesäkuuta 2013
136
kun fakta on vaan se, että eletään sattumanvaraisessa maailmassa, sellaisessa paikassa missä pitää tehdä parhaansa että oppii ja pääsee eteenpäin toteuttamalla itseään, mutta mitkään kärsimykset ei johdu mistään tietystä syystä, etkä voi pakottaa ketään rakastamaan sinua ja samalla opin pikkuhiljaa elämään avuttomuuteni kanssa, hitaasti vaan pistelen menemään mutta kuitenkin meen ja muuta ei ole kuin meitsi itse vain ja muut, vähän se on mutta ei muutakaan ole
kaikki minussa on arvokasta, kunhan vain hyväksyn sen, sanoo sheldon b kopp ja tappaa buddhia tieltäni niin että päässä humisee
hei kaikki, musta vähän tuntuu että tajusin tänään jotain.
kaikki minussa on arvokasta, kunhan vain hyväksyn sen, sanoo sheldon b kopp ja tappaa buddhia tieltäni niin että päässä humisee
hei kaikki, musta vähän tuntuu että tajusin tänään jotain.
14. kesäkuuta 2013
135
kun suljen silmät niin eteen tulee vain tie jolla ajan vastaantulevan kaistalla
ja seuraavassa hetkessä olen lihava roikkuva vanha nainen joka istuu jalattomana suuressa metallisaavissa
ja kuva on otettu takaapäin niin että näkyy miten paljon hiukset ovat kasvaneet viime vuosien aikana
vatsamakkarat valuvat niin suurina että jalantyngät peittyvät ja nenäkin on valtava
tasan kello puoli viisi havahdun ja huomaan aluslakanan olevan aivan aivojen ullakon ja yläkerran välistä lautalattiaa peittävän pölyn peitossa ja että ilma on niin kylmä että ilman fleecetakkia palelen kesäyössä
"mutta joskus aikani yksin on pitkä
keittiössä itken ja kasvoni vääristyneet heijastuvat ikkunaan
olen niin monta ja täynnä vihaa"
ja seuraavassa hetkessä olen lihava roikkuva vanha nainen joka istuu jalattomana suuressa metallisaavissa
ja kuva on otettu takaapäin niin että näkyy miten paljon hiukset ovat kasvaneet viime vuosien aikana
vatsamakkarat valuvat niin suurina että jalantyngät peittyvät ja nenäkin on valtava
tasan kello puoli viisi havahdun ja huomaan aluslakanan olevan aivan aivojen ullakon ja yläkerran välistä lautalattiaa peittävän pölyn peitossa ja että ilma on niin kylmä että ilman fleecetakkia palelen kesäyössä
"mutta joskus aikani yksin on pitkä
keittiössä itken ja kasvoni vääristyneet heijastuvat ikkunaan
olen niin monta ja täynnä vihaa"
8. kesäkuuta 2013
134
torakoita, tora-torahampaita, kolareita, näkymättömiä ihmiskotiloita.
kohtaloita ja niiden päällä kuoria.
mun haavat sielussa paranee, me ollaan nuoria!
peilikuvassa on uudenlainen mä - se ei kuule mitään.
kuulet sä? hä?
sato mustaa lumetta mun ikkunalaudat ja korvat ja silmätkin täyteen.
avasin tuuletushormin mun ruokatorveen, se meni ja teki must säyseen.
evoluutio anto meille pyörät, mut miten sua työnnän kun tulva ei mee laskuun?
-pyhimystarinoita öisellä maantiellä vihan kourissa kuskin paikalla epätoivon vimmalla kun heikkous imaisee
kohtaloita ja niiden päällä kuoria.
mun haavat sielussa paranee, me ollaan nuoria!
peilikuvassa on uudenlainen mä - se ei kuule mitään.
kuulet sä? hä?
sato mustaa lumetta mun ikkunalaudat ja korvat ja silmätkin täyteen.
avasin tuuletushormin mun ruokatorveen, se meni ja teki must säyseen.
evoluutio anto meille pyörät, mut miten sua työnnän kun tulva ei mee laskuun?
-pyhimystarinoita öisellä maantiellä vihan kourissa kuskin paikalla epätoivon vimmalla kun heikkous imaisee
7. kesäkuuta 2013
133
"mitä uutta kuuluu?" rouva varis sanoi furzana.
"uutta? mitä uutta?" varis vastasi wurzana.
"no, lieju-uutisia tietysti."
"koiria. koirien paljous. koirien jättiläismäinen määrä. koirien liikapaljous. myös kilistelyä ja kalistelua."
"minkä kilistelyä ja kalistelua?"
"ei minkään."
"missä, oi missä tämä tapahtui, sano luojan tähden?"
"tuolla pilkkujen pilkkujen pilkkujen keskellä."
"missä pilkkujen keskellä?"
"tuolla pilkkujen keskellä, tuolla puolen..."
"niin, niin. jatka. minkä tuolla puolen?"
"tuolla puolen..."
"älä keskeytä. tuolla puolen..."
"TUOLLA PUOLEN VIIMEISEN NÄKYVISSÄ OLEVAN KOIRAN!
TUOLLA PUOLEN VIIMEISEN NÄKYVISSÄ OLEVAN KOIRAN!"
-Russell Hoban: Hiiri ja hänen lapsensa
"uutta? mitä uutta?" varis vastasi wurzana.
"no, lieju-uutisia tietysti."
"koiria. koirien paljous. koirien jättiläismäinen määrä. koirien liikapaljous. myös kilistelyä ja kalistelua."
"minkä kilistelyä ja kalistelua?"
"ei minkään."
"missä, oi missä tämä tapahtui, sano luojan tähden?"
"tuolla pilkkujen pilkkujen pilkkujen keskellä."
"missä pilkkujen keskellä?"
"tuolla pilkkujen keskellä, tuolla puolen..."
"niin, niin. jatka. minkä tuolla puolen?"
"tuolla puolen..."
"älä keskeytä. tuolla puolen..."
"TUOLLA PUOLEN VIIMEISEN NÄKYVISSÄ OLEVAN KOIRAN!
TUOLLA PUOLEN VIIMEISEN NÄKYVISSÄ OLEVAN KOIRAN!"
-Russell Hoban: Hiiri ja hänen lapsensa
4. kesäkuuta 2013
132
en mä enää oikein pysty sanomaan mitään kun olen niin eri taajuudella kuin normaalisti
mutta kun ajettiin saabilla jonka jalkatila oli täynnä lehtileikkeitä etelä-sudanin viimeaikaisesta tilanteesta
niin yhtäkkiä iski sellainen ihan sairas tunne vähän ennen sitä mutkaa kun ajettiin pois ruokolahdelta
tuli yhtäkkiä sellainen olo kuin olisin uhanalainen eläinlaji ja että olen jotenkin hämmentävä tapaus
sellainen joka löytää aina jotakin
siinä sitten posotin
pipo päässä ja kukkashortsit jalassa
jalat kojelaudalla
kuin hulluksi tulleena
jännän äärellä kaksneljäseiska -ihminen
viimeistään vuoksenniskan kohdalla teki mieli itkeä
siinä kun tuli se kengurubaari
kun kaikki oli jotenkin niin siinä illassa kulminoituneena
ja sitten pysähdyttiin hautausmaalle
katseltiin hautoja joihin oli haudattu syntymäpäivänään kuolleita lapsia joille ei oltu ehditty antaa edes nimeä
vain tyttövauva tai pienokainen
ja kaksikymppisiäkin kuolleita oli
ja ilmoituksia siitä että jotain hautaa ei enää hoidettaisi
varakas kauppiassuku oli haudattu rautaketjujen keskelle
ja ilmapommitus oli tuhonnut muutaman ihmisen nopeasti
ja oli paljon samoja sukunimiä kuin omilla kavereilla
heitin kengät saabin etupenkille ja annoin elämäntarinoiden imeytyä jalkapohjien välistä kun kävelin nurmikolla
osastot oli nimetty kirjainten mukaan
lopulta olimme eksyneet ja havisevat lehdet mäen päällä pyörivät silmissäni
ajattelin moottoritietä jota ajaessa tuli sellainen olo että ollaan nuoria ja kaikki on edessä
ja kaikki tulevat puheet kirpaisevat ja pelottavat hieman
ja menneetkin, että jos joku niitä vielä kapustallaan kaivelisi
mietin että olisi paljon helpompaa olla kaniini
ja sanoin sen ääneenkin
kun olin ensin epäselvästi pölissyt pihalle sen tunteen joka tuli ennen mutkaa
oisko eufooria
tai no en kyllä tiedä
kun mausteena oli tavallaan myös se surumielisyyden aromi
ja elämänmaku
ja laiskuuden tuntu
se kun ei meinannut jaksaa hengittää ja ajankulu vain katosi ja kelloradio pysähtyi kuin kaniini jonka juoksu katkeaa siihen paikkaan
mutta kun ajettiin saabilla jonka jalkatila oli täynnä lehtileikkeitä etelä-sudanin viimeaikaisesta tilanteesta
niin yhtäkkiä iski sellainen ihan sairas tunne vähän ennen sitä mutkaa kun ajettiin pois ruokolahdelta
tuli yhtäkkiä sellainen olo kuin olisin uhanalainen eläinlaji ja että olen jotenkin hämmentävä tapaus
sellainen joka löytää aina jotakin
siinä sitten posotin
pipo päässä ja kukkashortsit jalassa
jalat kojelaudalla
kuin hulluksi tulleena
jännän äärellä kaksneljäseiska -ihminen
viimeistään vuoksenniskan kohdalla teki mieli itkeä
siinä kun tuli se kengurubaari
kun kaikki oli jotenkin niin siinä illassa kulminoituneena
ja sitten pysähdyttiin hautausmaalle
katseltiin hautoja joihin oli haudattu syntymäpäivänään kuolleita lapsia joille ei oltu ehditty antaa edes nimeä
vain tyttövauva tai pienokainen
ja kaksikymppisiäkin kuolleita oli
ja ilmoituksia siitä että jotain hautaa ei enää hoidettaisi
varakas kauppiassuku oli haudattu rautaketjujen keskelle
ja ilmapommitus oli tuhonnut muutaman ihmisen nopeasti
ja oli paljon samoja sukunimiä kuin omilla kavereilla
heitin kengät saabin etupenkille ja annoin elämäntarinoiden imeytyä jalkapohjien välistä kun kävelin nurmikolla
osastot oli nimetty kirjainten mukaan
lopulta olimme eksyneet ja havisevat lehdet mäen päällä pyörivät silmissäni
ajattelin moottoritietä jota ajaessa tuli sellainen olo että ollaan nuoria ja kaikki on edessä
ja kaikki tulevat puheet kirpaisevat ja pelottavat hieman
ja menneetkin, että jos joku niitä vielä kapustallaan kaivelisi
mietin että olisi paljon helpompaa olla kaniini
ja sanoin sen ääneenkin
kun olin ensin epäselvästi pölissyt pihalle sen tunteen joka tuli ennen mutkaa
oisko eufooria
tai no en kyllä tiedä
kun mausteena oli tavallaan myös se surumielisyyden aromi
ja elämänmaku
ja laiskuuden tuntu
se kun ei meinannut jaksaa hengittää ja ajankulu vain katosi ja kelloradio pysähtyi kuin kaniini jonka juoksu katkeaa siihen paikkaan
26. toukokuuta 2013
131
kun lähdit tänään minä muutuin 16-vuotiaaksi, ja nyt mietin miten tai miksi tulin niin surulliseksi.
sitten tiskasin
ja pesin
ja tiskasin
ja korjasin
ja silmäluomeni turposivat lerputtaviksi lurpiksi, lerppu-lurpiksi
mutta tämäkin bändi laulaa
"onhan vielä jäljellä
muutakin kuin kyyneleitä"
pitää vaan puhua, olla yhdessä ja mennä meille
24. toukokuuta 2013
130
kaikista eniten maailmassa toivoisin tällä hetkellä että alkaisi sataa
ja sataisi niin paljon että koko piha peittyisi veden alle
kaikki kasvit ja pienet eläimet
omenapuita jyrsivät jänikset
ja että joku syöttäisi minua, ojentaisi lusikkaa päätäni kohti
ja kaikkialla olisi lopulta sairaalanvalkoista ja puhdasta
niin että vähän kerrassaan
hitaasti mutta varmasti
kaikki lika lähtisi pois
valuisi ruskeina vanoina viemäriin jonka päällä en tule enää koskaan seisomaan
ja sitten
ajan myötä
muuri kohoaisi pensasaitojen toiselle puolelle
kaniiniyhdyskunta ei pääsisi enää perille ja kaikki eteneminen pysähtyisi
ja sataisi niin paljon että koko piha peittyisi veden alle
kaikki kasvit ja pienet eläimet
omenapuita jyrsivät jänikset
ja että joku syöttäisi minua, ojentaisi lusikkaa päätäni kohti
ja kaikkialla olisi lopulta sairaalanvalkoista ja puhdasta
niin että vähän kerrassaan
hitaasti mutta varmasti
kaikki lika lähtisi pois
valuisi ruskeina vanoina viemäriin jonka päällä en tule enää koskaan seisomaan
ja sitten
ajan myötä
muuri kohoaisi pensasaitojen toiselle puolelle
kaniiniyhdyskunta ei pääsisi enää perille ja kaikki eteneminen pysähtyisi
19. toukokuuta 2013
129
äättinnäj
ensi tiistain jälkeen aion toteuttaa vain tämän videon sanomaa
jos vain kestän kasassa siihen asti.
aattesko
isky-isiiv-iskak
ensi tiistain jälkeen aion toteuttaa vain tämän videon sanomaa
jos vain kestän kasassa siihen asti.
14. toukokuuta 2013
10. toukokuuta 2013
127
toistaiseksi hankalat olotilat ovat aika kaukana ja on vaan tulossa olevia päiviä
kuten se yksi haastepäivä
mutta asiat ovat hyvällä mallilla
hengailevat työpöydällä mutta eivät ole liian kesken
niin että tuntuisi ylitsepääsemättömältä
ja voi ihan rauhassa kuunnella tätä ja juoda kaljaa ja syödä karkkia ja odotella kesää ja reippaita työpäiviä ja vartaloa pitkin valuvia vapaapäiviä ja tovereita saunassa ja uimassa ja hikisiä pyörälenkkejä ja viidentuhannen kilon festaririnkkaa ja syksyä ja ruokailuvälineitä eri vetolaatikoissa ja sitä plusmerkkistä vaihtoehtoa johon ne kuuluvat, aikaisia aamuja ja liikkeen alkamista ja pysäkkien tupakansavua ja karhujuhlia kalliossa ja vihaisia siivouspäiviä ja unettavia televisio-ohjelmia tanskalaisesta maalaustaiteesta ja sitä kun koko kämppä on täynnä valoa enkä erotu ihmisjoukosta kadulla ja sitä kun olkapäihin koskee jatkuva saksofonin kantaminen mutta se ei haittaa koska voisin myydä vaikka sieluni siitä plus-merkkisestä syksystä jos niikseen tulee
1. toukokuuta 2013
126
mitä itken taas
munhan pitäis muistaa kiittää
paljon oli huonoa
no joo
se kyllä riittää
ja vasta paljon myöhemmin
muistan kaiken joka joskus oli paljon paremmin
munhan pitäis muistaa kiittää
paljon oli huonoa
no joo
se kyllä riittää
ja vasta paljon myöhemmin
muistan kaiken joka joskus oli paljon paremmin
29. huhtikuuta 2013
125
juuri kun olin valmiina elättelemään skenaarioita hyppäämisestä suoraan asfalttiin
tai ikuisesta lukkiutumisesta yhteen huoneeseen
niin siellä se oli
eteisen jakkaralla makasi valkoisessa kirjekuoressa
ihan viattomana vain
apua
tai ikuisesta lukkiutumisesta yhteen huoneeseen
niin siellä se oli
eteisen jakkaralla makasi valkoisessa kirjekuoressa
ihan viattomana vain
apua
27. huhtikuuta 2013
124
minusta tulee soittajatyttö
vaikka aurinko räjähtäisi
ja kaikki suomen ja fysiikan lait menisivät uusiksi sekunnissa
ja vaikka en osaisi mitään
onneksi se tuntuu hyvältä ajatukselta
ja syyllisyys hautautuu pohjavesien ja maakerrostumien alle vähäksi aikaa
silti jokin kalvaa
kun enkelinsiivistä putoaa höyheniä peittoni päälle samalla kun nukun
ne siivet olivat rikki jo autossa
kello on sekaisin ja maisemat näyttävät oudoilta
toisilta planeetoilta
hikeä vuotavilta ihohuokosilta
ja sitten kävelen sulaneella kadulla
ei ole rahaa eikä aikaa katsella ympärille
ja vaikka hetki sitten menin kanssasi kahville
niin se olikin kai harhaa
sinulla oli ruma takki ja liian suuret kengät
ja lopulta kaikki muuttui virraksi ja vedeksi ja mielenterveys otti hittiä eikä ollut jäljellä enää muuta kuin puhelin joka ei soinut ikinä eikä ollut edes iphone eikä sillä voinut pelata mitään pelejä
herään liian myöhään
narnian viimeistä taistelua ei pysty voittamaan
ei tästä tule mitään
paitsi se soittajatyttö jonka perään kysellään aina
että mitä se tekee ja seurusteleeko kukaan sen kanssa ja huolehtiiko se itsestään kun ei äskenkään syönyt samaan aikaan kuin muut
soundi on hyvä
pitää intonaatiota vielä kehittää
sforzandopaikoissa vire katoaa helposti
syön minä jäätelöä salaa kotona
vaikka aurinko räjähtäisi
ja kaikki suomen ja fysiikan lait menisivät uusiksi sekunnissa
ja vaikka en osaisi mitään
onneksi se tuntuu hyvältä ajatukselta
ja syyllisyys hautautuu pohjavesien ja maakerrostumien alle vähäksi aikaa
silti jokin kalvaa
kun enkelinsiivistä putoaa höyheniä peittoni päälle samalla kun nukun
ne siivet olivat rikki jo autossa
kello on sekaisin ja maisemat näyttävät oudoilta
toisilta planeetoilta
hikeä vuotavilta ihohuokosilta
ja sitten kävelen sulaneella kadulla
ei ole rahaa eikä aikaa katsella ympärille
ja vaikka hetki sitten menin kanssasi kahville
niin se olikin kai harhaa
sinulla oli ruma takki ja liian suuret kengät
ja lopulta kaikki muuttui virraksi ja vedeksi ja mielenterveys otti hittiä eikä ollut jäljellä enää muuta kuin puhelin joka ei soinut ikinä eikä ollut edes iphone eikä sillä voinut pelata mitään pelejä
herään liian myöhään
narnian viimeistä taistelua ei pysty voittamaan
ei tästä tule mitään
paitsi se soittajatyttö jonka perään kysellään aina
että mitä se tekee ja seurusteleeko kukaan sen kanssa ja huolehtiiko se itsestään kun ei äskenkään syönyt samaan aikaan kuin muut
soundi on hyvä
pitää intonaatiota vielä kehittää
sforzandopaikoissa vire katoaa helposti
syön minä jäätelöä salaa kotona
25. huhtikuuta 2013
123
ve ve
ve ve
ve ve
ve ve
ve ve
ve ve ve
vesi tulvii
viemärit kuivuu kivijalan kulmiin
päästäinen kantamassa sinivalaan pulmii
luurit suljin
pirisee
liikaa viimeseen viimaan
tulvaa jätemäen tsiigaa
tää jätevuori kasvaa eroosion ohi
se on ohi
pohjaa sohin
kepilläni koittelen
se on loputtoman syvä
pohjalla yhteinen hyvä
mä mainoksissa kroolaan
ikean skoonessänky
hukkuneille skoolaan
happee aaaaaa
angolasta goaan
tänne hukkumassa
pul pul puhaltamassa
-pyhimys
ve ve
ve ve
ve ve
ve ve
ve ve ve
vesi tulvii
viemärit kuivuu kivijalan kulmiin
päästäinen kantamassa sinivalaan pulmii
luurit suljin
pirisee
liikaa viimeseen viimaan
tulvaa jätemäen tsiigaa
tää jätevuori kasvaa eroosion ohi
se on ohi
pohjaa sohin
kepilläni koittelen
se on loputtoman syvä
pohjalla yhteinen hyvä
mä mainoksissa kroolaan
ikean skoonessänky
hukkuneille skoolaan
happee aaaaaa
angolasta goaan
tänne hukkumassa
pul pul puhaltamassa
-pyhimys
16. huhtikuuta 2013
122
ois ihan kiva jos olisi joku joka could make me feel like I am free again
ois ihan kiva jos olisi joku joka could make me feel like I am home again
ois ihan kiva jos olisi joku joka could make me feel like I am whole again
ois ihan kiva jos olisi joku joka could make me feel like I am fun again
minuutin päästä heitän tällaiset turhat ajatukset mielestäni, rupean tavallisen työteliääksi ja tunteettomaksi, lopetan herkkien kappaleiden kuuntelun, jotka sopivat vain häävalsseiksi, ala-asteen discon viimeisiksi hitaiksi ja kynttiläillallisille.
avaan filosofisen romaanin joka kertoo matkustamisesta oman huoneen ympäri ja jossa on monta äärimmäisen puuduttavaa lukua.
sitten kävelen kukkakauppaan ostamaan itselleni ison kimpun ruusuja.
ne luultavasti kuolevat aivan kuten lohikäärmepuutkin, mutta olkoot.
minä vain jätän säärikarvat ajelematta enkä heitä rumaa tuulitakkiani roskikseen ihan vielä.
pölyt on pakko pyyhkiä joka viikko, mikäli tahtoo asua normaalissa asunnossa muovipussin sijaan.
facebookin parisuhdestatusta en saa päivittää vaikka joskus olisinkin parisuhteessa.
ja herranjumala jos se sänky on enää yhtenäkään aamuna petaamatta, se tietää kolme päivää kuritushuonetta.
hiusten auki pitäminen, leveät hameet ja joka-aamuinen meikkaaminen tekevät hallaa jaksamiselleni.
ystäviä on nähtävä vain sopivasti, mutta ei liikaa eikä toisaalta liian vähänkään että kontaktit ulkomaailmaan eivät tuhoutuisi.
ja lopulta, kaiken jälkeen, havaitsen ruumiinlämpöni jälleen heittelehtivän.
sitten annan kaikkien majakoiden ja kerrostalojen kaatua, outojen listan takana asuvien otusten vallata huoneeni seinät ja lattian.
matkaopas voittaa kreivi Xavier de Maistren.
eläin voittaa sielun.
Suomi voittaa Ruotsin.
kissat voittavat koirat.
pitkät talviunet keskellä kevättä
eivätkä teenlehdet ennusta minulle mitään
ja hitto se kirjekään ei tule ikinä postiluukusta
ois ihan kiva jos olisi joku joka could make me feel like I am home again
ois ihan kiva jos olisi joku joka could make me feel like I am whole again
ois ihan kiva jos olisi joku joka could make me feel like I am fun again
minuutin päästä heitän tällaiset turhat ajatukset mielestäni, rupean tavallisen työteliääksi ja tunteettomaksi, lopetan herkkien kappaleiden kuuntelun, jotka sopivat vain häävalsseiksi, ala-asteen discon viimeisiksi hitaiksi ja kynttiläillallisille.
avaan filosofisen romaanin joka kertoo matkustamisesta oman huoneen ympäri ja jossa on monta äärimmäisen puuduttavaa lukua.
sitten kävelen kukkakauppaan ostamaan itselleni ison kimpun ruusuja.
ne luultavasti kuolevat aivan kuten lohikäärmepuutkin, mutta olkoot.
minä vain jätän säärikarvat ajelematta enkä heitä rumaa tuulitakkiani roskikseen ihan vielä.
pölyt on pakko pyyhkiä joka viikko, mikäli tahtoo asua normaalissa asunnossa muovipussin sijaan.
facebookin parisuhdestatusta en saa päivittää vaikka joskus olisinkin parisuhteessa.
ja herranjumala jos se sänky on enää yhtenäkään aamuna petaamatta, se tietää kolme päivää kuritushuonetta.
hiusten auki pitäminen, leveät hameet ja joka-aamuinen meikkaaminen tekevät hallaa jaksamiselleni.
ystäviä on nähtävä vain sopivasti, mutta ei liikaa eikä toisaalta liian vähänkään että kontaktit ulkomaailmaan eivät tuhoutuisi.
ja lopulta, kaiken jälkeen, havaitsen ruumiinlämpöni jälleen heittelehtivän.
sitten annan kaikkien majakoiden ja kerrostalojen kaatua, outojen listan takana asuvien otusten vallata huoneeni seinät ja lattian.
matkaopas voittaa kreivi Xavier de Maistren.
eläin voittaa sielun.
Suomi voittaa Ruotsin.
kissat voittavat koirat.
pitkät talviunet keskellä kevättä
eivätkä teenlehdet ennusta minulle mitään
ja hitto se kirjekään ei tule ikinä postiluukusta
12. huhtikuuta 2013
121
istun turvonneena ja väsyneenä, vähän plussapallon mallisena tyttönä olohuoneen sohvalla ja tuijotan pimeään.
näen läpikuultavien verhojen välistä seiniä pyyhkiviä valoja, jotka sotkeutuvat varjoihin.
en ajattele oikein mitään.
hetki sitten yritin pyörittää mieleni syövereissä ajatusta itsestäni toimivana laitteena, sellaisena kuin vaikkapa voikukkienmaastanostolaite tai soranlakaisutullirakennuksenpihaltalaite.
en kuitenkaan sopinut toivomiini normeihin.
se ajoi minut rohkeudettomiin tekoihin.
tuijottelemaan tauluja.
lukemaan kirjoja.
siteeraamaan kohauttavia artikkeleita juutalaisvainoista.
olemaan vitsiniekka.
sanan säiläni oli kuitenkin vain ikävä ja pyöreäksi haalistunut.
se alkoi melkein oksettaa.
aivan kuten kaikki mitä ympärillä näkee, haaleaa vettä saunassa sekoitettuna, väsyneitä kulauksia vesipullosta
----
ja noin sadannessa osassa tätä loputonta kierrettä, ihmiset kasvattavat puutarhoja ja nyppivät voikukkia toistensa sääristä, lähestyen toisiaan näkemättä ketään muuta, janat ja kulmat asettuvat uudella tavoin enkä ole edes tajunnut kuinka nopeasti kaikki kävi, kuinka nopeasti tieni johti puurohiutaleisiin ja epätoivolammikkoon hukkumiseen. aurinko paistaa ja maisemat väreilevät, pölyhiukkaset käyskentelevät pitkin normaaleja, arkisia reittejä ja uneni sekoavat jälleen aivan kuten silloin kun jänikset siivosivat aivojeni ullakkoa.
enkä edes uskalla hengittää ja olla pihisemättä.
luuseri
näen läpikuultavien verhojen välistä seiniä pyyhkiviä valoja, jotka sotkeutuvat varjoihin.
en ajattele oikein mitään.
hetki sitten yritin pyörittää mieleni syövereissä ajatusta itsestäni toimivana laitteena, sellaisena kuin vaikkapa voikukkienmaastanostolaite tai soranlakaisutullirakennuksenpihaltalaite.
en kuitenkaan sopinut toivomiini normeihin.
se ajoi minut rohkeudettomiin tekoihin.
tuijottelemaan tauluja.
lukemaan kirjoja.
siteeraamaan kohauttavia artikkeleita juutalaisvainoista.
olemaan vitsiniekka.
sanan säiläni oli kuitenkin vain ikävä ja pyöreäksi haalistunut.
se alkoi melkein oksettaa.
aivan kuten kaikki mitä ympärillä näkee, haaleaa vettä saunassa sekoitettuna, väsyneitä kulauksia vesipullosta
----
ja noin sadannessa osassa tätä loputonta kierrettä, ihmiset kasvattavat puutarhoja ja nyppivät voikukkia toistensa sääristä, lähestyen toisiaan näkemättä ketään muuta, janat ja kulmat asettuvat uudella tavoin enkä ole edes tajunnut kuinka nopeasti kaikki kävi, kuinka nopeasti tieni johti puurohiutaleisiin ja epätoivolammikkoon hukkumiseen. aurinko paistaa ja maisemat väreilevät, pölyhiukkaset käyskentelevät pitkin normaaleja, arkisia reittejä ja uneni sekoavat jälleen aivan kuten silloin kun jänikset siivosivat aivojeni ullakkoa.
enkä edes uskalla hengittää ja olla pihisemättä.
luuseri
23. maaliskuuta 2013
120
"mutta tädit olivat kahden vaiheilla
sillä eihän tässä millään olisi ehtinyt retkelle,
kun täti ruskealla oli piparkakun paisto,
ja täti vihreällä päärynät poimimatta,
ja täti sinipunainen pelkäsi,
ettö järvellä käy kova aallokko."
-elsa beskow
15. maaliskuuta 2013
119
kirjoitin tänään mustalla tussilla vessan seinään että
elämä on aivan kauheaa
haluaisin kutoa mattoa
ja lukea pentti saarikoskea samaistumatta
7. maaliskuuta 2013
118
mitä mietin tässä tänään tuijotellessani kylpyhuoneen kaakeleita hiukset leijonanharjana ja kasvot koruttomina ja suklaanäppyläisinä
niin
mietin että
olen oikeastaan ihan kiva.
kyllä minun kanssani voi ainakin vähän aikaa olla.
olen oikeastaan ihan hauskakin aina välillä silloin kun en yritä olla liian hauska.
olen myös melko taitava asioissa, joista pidän.
ainakin olen yrittänyt tehdä paljon töitä, vaikka välillä onkin laiska olo ja tulee huonoja tekosyitä, sellaisia kuten esimerkiksi vessahätä jota olisi voinut pidättää vielä paljon kauemmin.
mutta nekin, jotka ovat huipulla, tekevät yllättävän usein niin.
sorrun ihan normaaleihin asioihin.
niinhän?
kyllä minä nyt olen ihan ok.
ihan varmasti.
ja työnteko palkitaan.
sehän on luonnonlaki.
ja pienestäkin työnteosta voi saada pienen palkinnon.
vaikka mitalin tai karkkipussin.
tai halauksen - sehän on juuri niin?
ainahan se menee niin?
jobin kirjakin on vain satua, ei se perustu tositapahtumiin.
se on vain huijausta, jolla saataisiin ihmisiä kannustettua pessimismiin.
olen ihan likainen, vaikka käyn joka päivä suihkussa.
olen alkanut säilyttää laukussani meikkivoidetta, mutta en koskaan laita sitä.
antaa olla.
olen minä oikeastaan ihan kiva.
ja ihan hyvä.
ihan kehityskelpoinen.
sellainen ohjeidenkuuntelija joka yrittää parhaansa paitsi jos väsyttää.
tai tahtoo esittää että väsyttää vaikkei väsytä.
joojoo
joo
niin
mietin että
olen oikeastaan ihan kiva.
kyllä minun kanssani voi ainakin vähän aikaa olla.
olen oikeastaan ihan hauskakin aina välillä silloin kun en yritä olla liian hauska.
olen myös melko taitava asioissa, joista pidän.
ainakin olen yrittänyt tehdä paljon töitä, vaikka välillä onkin laiska olo ja tulee huonoja tekosyitä, sellaisia kuten esimerkiksi vessahätä jota olisi voinut pidättää vielä paljon kauemmin.
mutta nekin, jotka ovat huipulla, tekevät yllättävän usein niin.
sorrun ihan normaaleihin asioihin.
niinhän?
kyllä minä nyt olen ihan ok.
ihan varmasti.
ja työnteko palkitaan.
sehän on luonnonlaki.
ja pienestäkin työnteosta voi saada pienen palkinnon.
vaikka mitalin tai karkkipussin.
tai halauksen - sehän on juuri niin?
ainahan se menee niin?
jobin kirjakin on vain satua, ei se perustu tositapahtumiin.
se on vain huijausta, jolla saataisiin ihmisiä kannustettua pessimismiin.
olen ihan likainen, vaikka käyn joka päivä suihkussa.
olen alkanut säilyttää laukussani meikkivoidetta, mutta en koskaan laita sitä.
antaa olla.
olen minä oikeastaan ihan kiva.
ja ihan hyvä.
ihan kehityskelpoinen.
sellainen ohjeidenkuuntelija joka yrittää parhaansa paitsi jos väsyttää.
tai tahtoo esittää että väsyttää vaikkei väsytä.
joojoo
joo
26. helmikuuta 2013
117
olin ihan varma että tämä olisi viimeinen kerta niistä kaikista, että loppu olisi tullut.
mutta se kadulla riehuva hullu mies olikin parlamenttitalon parvekkeella ja lähestyi juuri presidenttiä aseen kanssa
ei se ollutkaan minun perässäni
kävelin kotiin mieli kepeänä ja pidin radion kiinni, etten vain kuulisi miehen olevan yhä vapaalla jalalla
yritin pitää itseni kasassa ajattelemalla erilaisia jazz-sointuja ja niiden asteikoita.
c-alt pyöri päässäni kuin jokin koodi jolla estäisin murhaajaa enää lähestymästä ja jolla pidin ovet lukittuna
ja puolivälissä kasvojen pesua tajusin vain huijaavani itseäni.
olin ehkä syönyt huonosti, jokin vitamiini oli jäänyt saamatta, tai ehkäpä ne olivat kivennäisaineet, en noista oikein tiedä.
odotin ja odotin, eikä kukaan soittanut ja kertonut järkyttyneenä parlamenttitalon olevan tulessa ja tuhansien henkivartijoiden kuolleen.
sitten avasin tv:n eikä sielläkään ollut mitään.
sitten avasin radion ja siellä soi vain gangnam style, ei yhden yhtä murhauutista lähimaillakaan.
katu ikkunan takana näytti samalta, valkeanharmaalta lakritsijäätelölusikalliselta
ja pystyin jälleen hengittämään kun tajusin että kaikki olikin vain unta, jälleen sen saman roskalaatikon sisältöä
sitten nukahdin ja pidin silmiä kiinni hamaan vuosisadan loppuun
tai siltä ainakin tuntui
aurinko nousee helsingissä kello seitsemän nolla yhdeksän
mutta se kadulla riehuva hullu mies olikin parlamenttitalon parvekkeella ja lähestyi juuri presidenttiä aseen kanssa
ei se ollutkaan minun perässäni
kävelin kotiin mieli kepeänä ja pidin radion kiinni, etten vain kuulisi miehen olevan yhä vapaalla jalalla
yritin pitää itseni kasassa ajattelemalla erilaisia jazz-sointuja ja niiden asteikoita.
c-alt pyöri päässäni kuin jokin koodi jolla estäisin murhaajaa enää lähestymästä ja jolla pidin ovet lukittuna
ja puolivälissä kasvojen pesua tajusin vain huijaavani itseäni.
olin ehkä syönyt huonosti, jokin vitamiini oli jäänyt saamatta, tai ehkäpä ne olivat kivennäisaineet, en noista oikein tiedä.
odotin ja odotin, eikä kukaan soittanut ja kertonut järkyttyneenä parlamenttitalon olevan tulessa ja tuhansien henkivartijoiden kuolleen.
sitten avasin tv:n eikä sielläkään ollut mitään.
sitten avasin radion ja siellä soi vain gangnam style, ei yhden yhtä murhauutista lähimaillakaan.
katu ikkunan takana näytti samalta, valkeanharmaalta lakritsijäätelölusikalliselta
ja pystyin jälleen hengittämään kun tajusin että kaikki olikin vain unta, jälleen sen saman roskalaatikon sisältöä
sitten nukahdin ja pidin silmiä kiinni hamaan vuosisadan loppuun
tai siltä ainakin tuntui
aurinko nousee helsingissä kello seitsemän nolla yhdeksän
23. helmikuuta 2013
116
kun seison suihkun alla kasvot kohotettuina ylöspäin kohti vesivirtaa, mietin että mitä jos jokaisesta kasvoilleni osuvasta pisarasta lävistäjä lävistäisi metallisen pallon kasvoihini juuri siihen kohtaan, mihin pisara olisi pudonnut.
lopputulos olisi uudenlainen ja shokeeraava, myös ehkä aika pelottava.
mietin myös, kuinka paljon se mahtaisi sattua.
Teemu Viinikainen Trio – Vaellus
lopputulos olisi uudenlainen ja shokeeraava, myös ehkä aika pelottava.
mietin myös, kuinka paljon se mahtaisi sattua.
Teemu Viinikainen Trio – Vaellus
19. helmikuuta 2013
115
heräsin ja mieleeni alkoi tulvia kaikenlaisia roskia, joita pienet jäniksenpoikaset olivat harjanneet aivojeni perukoilta ahkerasti koko yön.
"mitä ihmettä?"
"annan sinulle pistoolin."
"miksi?"
"lähdet taas metsästämään papukaijoja."
"mistä löydän papukaijoja, eihän niitä elä villinä suomen luonnossa?"
"kyllä niitä elää, etkö muista?"
"hämärästi ehkä, mutta... en minä osaa."
"se on ihan helppoa.
papukaijan tunnistaa aina sen äänestä.
papukaijat myös tulevat helposti lähelle, usein jopa olkapäällesi.
niitä on metsissä, kaupungeissa, usein jopa sisätiloissa."
"millainen ääni niillä sitten on?"
"hyvin monet hokevat jompaakumpaa kahdesta asiasta."
"jännittää, mitä ne oikein sanovat?
en muista aikaisemmista metsästyskerroistani mitään."
"no, minäpä kerron."
1. sinustaeiolemihinkäänsinustaeiolemihinkäänsinustaeiolemihinkäänsinustaeiolemihinkäänsinustaeiolemihinkään
2.
aikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuu
15. helmikuuta 2013
114
elämä on kylmempää kuin siperian karhun peräpää
herään ja nukahdan
yksin
nyt menen pois, tekemään juustovoileipiä
jotka tuottavat hetken hurmaa
keho, joka kuolee aitojen tunteiden puutteeseen
onneksi on rutiinit, kalenterit ja kaikki asiat, joissa on kehityttävä
sillä minä teen
herään ja nukahdan
yksin
nyt menen pois, tekemään juustovoileipiä
jotka tuottavat hetken hurmaa
keho, joka kuolee aitojen tunteiden puutteeseen
onneksi on rutiinit, kalenterit ja kaikki asiat, joissa on kehityttävä
sillä minä teen
10. helmikuuta 2013
113
varis lensi kerran sillalle.
silta oli vasta tervattu.
variksen nokka tarttui siltaan.
varis nosti nokan.
pursto tarttui.
pursto pääsi irti.
nokka tarttui.
nokka nousi.
pursto tarttui.
pursto pääsi irti.
nokka tarttui.
nokka nousi.
pursto tarttui.
siinä varis keikkuu vielä tänäkin päivänä.
osaatko lukea kiireesti kirkon peräpilari.
lue se monta kertaa.
pian sekoat.
silta oli vasta tervattu.
variksen nokka tarttui siltaan.
varis nosti nokan.
pursto tarttui.
pursto pääsi irti.
nokka tarttui.
nokka nousi.
pursto tarttui.
pursto pääsi irti.
nokka tarttui.
nokka nousi.
pursto tarttui.
siinä varis keikkuu vielä tänäkin päivänä.
osaatko lukea kiireesti kirkon peräpilari.
lue se monta kertaa.
pian sekoat.
2. helmikuuta 2013
112
levon hetki nyt lyö
jo joutuvi yö
pien armaani mun
nuku lauleluhun
siipi enkelin on
suojas voittamaton
senpä turvin sä saat
nähdä untesi maat
historian kurssikirjassa michelangelo maalasi sikstuksen kappelin freskoja ja se oli henkisesti hyvin raskasta
wikipedian mukaan eräässä ranskalaisessa kaupungissa maailman ensimmäinen jazz-saksofonisti sidney bechet joutui osalliseksi ampumavälikohtaukseen, koska joku väitti hänen soittaneen sopraanosaksofonillaan väärää sointua
leena krohnin novellissa liikemies rainer ryysä muutti koko kotikaupunkinsa museoiksi, joista jokainen oli omistettu yhdelle hänen elinpäivälleen
leevi and the leavings -musikaalissa teuvo löysi elämänsä naisen ja sai lapsen nimeltä laura jenna ellinoora aleksandra kamilla jurvanen
veronican kaksoiselämässä veronica kohtasi kaksoisolentonsa puolan ja ukrainan kiertomatkalla
oili akuliinan elämässä ja teoissa oili akuliina meni kotiin, kävi suihkussa ja jätti iltapalaleivät syömättä koska ei oikein ollut nälkä
kevätumpunen pien
unten maille sun vien
siellä nuokkuvan näät
kultakukkien päät
perhot leikkiä lyö
virran välkkyvä vyö
tuutulaulua soi
kunnes aamun on koi
jo joutuvi yö
pien armaani mun
nuku lauleluhun
siipi enkelin on
suojas voittamaton
senpä turvin sä saat
nähdä untesi maat
historian kurssikirjassa michelangelo maalasi sikstuksen kappelin freskoja ja se oli henkisesti hyvin raskasta
wikipedian mukaan eräässä ranskalaisessa kaupungissa maailman ensimmäinen jazz-saksofonisti sidney bechet joutui osalliseksi ampumavälikohtaukseen, koska joku väitti hänen soittaneen sopraanosaksofonillaan väärää sointua
leena krohnin novellissa liikemies rainer ryysä muutti koko kotikaupunkinsa museoiksi, joista jokainen oli omistettu yhdelle hänen elinpäivälleen
leevi and the leavings -musikaalissa teuvo löysi elämänsä naisen ja sai lapsen nimeltä laura jenna ellinoora aleksandra kamilla jurvanen
veronican kaksoiselämässä veronica kohtasi kaksoisolentonsa puolan ja ukrainan kiertomatkalla
oili akuliinan elämässä ja teoissa oili akuliina meni kotiin, kävi suihkussa ja jätti iltapalaleivät syömättä koska ei oikein ollut nälkä
kevätumpunen pien
unten maille sun vien
siellä nuokkuvan näät
kultakukkien päät
perhot leikkiä lyö
virran välkkyvä vyö
tuutulaulua soi
kunnes aamun on koi
31. tammikuuta 2013
111
torstai on toivoa täynnä
tai sitten vaihtoehtoisesti täydellisen järjestyksen sekaantuminen
oli kolme niin hyvin mitoitettua ja toimivalla rodilla varustettua päivää
ja näin pian se loppui
ja jumitin samoissa liikennevaloissa vaikka valo oli vihreä
olen tyytymätön
tai sitten vaihtoehtoisesti täydellisen järjestyksen sekaantuminen
oli kolme niin hyvin mitoitettua ja toimivalla rodilla varustettua päivää
ja näin pian se loppui
ja jumitin samoissa liikennevaloissa vaikka valo oli vihreä
olen tyytymätön
23. tammikuuta 2013
110
ja tapahtui seuraavaa:
kotimatkalla tyhjänä retkottava parkkihalli veti minua puoleensa ja menin sinne
en oikein tiedä mistä oli kyse, olin vain aika epätoivoinen ja pölyn peittämä kuoliopallo
oli harmaata ja valoa tulvi hillitysti nurkista ja muistelin lukion kakkosvuotta ja erästä samassa parkkihallissa vietettyä hetkeä jonka olin jo melkein unohtanut
sitten
kiipesin kierreportaita ja istahdin ylimmälle askelmalle
liikkeetöntä ja jäljetöntä lunta, kylmä ja liian paljon tavaroita laukussa
yksinäisyys koituu kohtaloksi eikä muisti toimi kunnolla
pelkään koko ajan valaistun ikkunan takaa katsovaa naista ja mietin mitä noiden kaikkien minua ympäröivien kivimöhkäleiden sisällä tapahtuu
enkä kestänyt enää
en voinut laskeutua portaita alas vaan täytyi jatkaa matkaa vaikka mikä olisi
ja kun lopulta epämääräisiä askeleita paettuani jonnekin tyhjille pimeille kujille
näin pienet valopisteet taivaalla ja ne liikkuivat kun pysähdyin
ja tähdet tuijottivat minua muuttumattomina ja muistin että tähtesi on aivan pieni,
se on yksi tuhansien joukossa ja on tuhansia tähtiä jotka pyörivät taivaankannella puhumatta minulle mitään
ja näen ne kattojen yläpuolella ja mietin missä olen ja mikä minun funktioni periaatteessa on
miksi herään aamuisin valmiina punomaan lankoja suuremmaksi kankaaksi ja puran työni samana iltana
kelasin vähän aikaa tähtien näkökenttää askeleilla halkoessani, että mitä jos
oltaisiin vielä täällä
naurettaisiin ja tuijoteltaisiin parkkihallin seiniä
pyörittäisiin ympyrää niin että maisema näyttäisi koko ajan samalta
oltaisiin vain syyspuiden vanhoja katkomattomia oksia ja mittailtaisiin jalkakäytävien reunoja ja laskettaisiin laattojen määriä ruokakaupassa
kun opin että kannattaa yövieraalle tehdä vuode omaan petiin ja mennä itse sohvalle
kun tajusin että tarttuminen voi olla myös helppoa ja samoin oleminen ja sohvannurkassa normaalisti istuminen
kun kellon kulku unohtui tuuleen
ja aina oli niin paljon sanottavaa ja kuulumisia ja hyvää kahvia
eivätkä rahat loppuneet koskaan kesken ja se oli vapauttavaa
kun kainaloiden alta näki uusia ulottuvuuksia ja yleisin vastaus oli joo
kun leikkasin lehdistä kuvia suoraan seinään ja nauroimme ajatukselle siitä että nuoriso olisi muka pilalla
kun oli niin helppoa sanoa miltä tuntui ja mihin oli menossa
kun muratit kasvoivat ikkunalaudalla ilman että tarvitsi tehdä mitään
sitten olin yhtäkkiä kotona ja aika loppui ja selkäni taas täynnä räjähtäneitä pieniä tähdenpalasia
kotimatkalla tyhjänä retkottava parkkihalli veti minua puoleensa ja menin sinne
en oikein tiedä mistä oli kyse, olin vain aika epätoivoinen ja pölyn peittämä kuoliopallo
oli harmaata ja valoa tulvi hillitysti nurkista ja muistelin lukion kakkosvuotta ja erästä samassa parkkihallissa vietettyä hetkeä jonka olin jo melkein unohtanut
sitten
kiipesin kierreportaita ja istahdin ylimmälle askelmalle
liikkeetöntä ja jäljetöntä lunta, kylmä ja liian paljon tavaroita laukussa
yksinäisyys koituu kohtaloksi eikä muisti toimi kunnolla
pelkään koko ajan valaistun ikkunan takaa katsovaa naista ja mietin mitä noiden kaikkien minua ympäröivien kivimöhkäleiden sisällä tapahtuu
enkä kestänyt enää
en voinut laskeutua portaita alas vaan täytyi jatkaa matkaa vaikka mikä olisi
ja kun lopulta epämääräisiä askeleita paettuani jonnekin tyhjille pimeille kujille
näin pienet valopisteet taivaalla ja ne liikkuivat kun pysähdyin
ja tähdet tuijottivat minua muuttumattomina ja muistin että tähtesi on aivan pieni,
se on yksi tuhansien joukossa ja on tuhansia tähtiä jotka pyörivät taivaankannella puhumatta minulle mitään
ja näen ne kattojen yläpuolella ja mietin missä olen ja mikä minun funktioni periaatteessa on
miksi herään aamuisin valmiina punomaan lankoja suuremmaksi kankaaksi ja puran työni samana iltana
kelasin vähän aikaa tähtien näkökenttää askeleilla halkoessani, että mitä jos
oltaisiin vielä täällä
naurettaisiin ja tuijoteltaisiin parkkihallin seiniä
pyörittäisiin ympyrää niin että maisema näyttäisi koko ajan samalta
oltaisiin vain syyspuiden vanhoja katkomattomia oksia ja mittailtaisiin jalkakäytävien reunoja ja laskettaisiin laattojen määriä ruokakaupassa
kun opin että kannattaa yövieraalle tehdä vuode omaan petiin ja mennä itse sohvalle
kun tajusin että tarttuminen voi olla myös helppoa ja samoin oleminen ja sohvannurkassa normaalisti istuminen
kun kellon kulku unohtui tuuleen
ja aina oli niin paljon sanottavaa ja kuulumisia ja hyvää kahvia
eivätkä rahat loppuneet koskaan kesken ja se oli vapauttavaa
kun kainaloiden alta näki uusia ulottuvuuksia ja yleisin vastaus oli joo
kun leikkasin lehdistä kuvia suoraan seinään ja nauroimme ajatukselle siitä että nuoriso olisi muka pilalla
kun oli niin helppoa sanoa miltä tuntui ja mihin oli menossa
kun muratit kasvoivat ikkunalaudalla ilman että tarvitsi tehdä mitään
sitten olin yhtäkkiä kotona ja aika loppui ja selkäni taas täynnä räjähtäneitä pieniä tähdenpalasia
21. tammikuuta 2013
109
voidaanko nyt lähteä jo
kun en jaksa enää odottaa täällä eteisessä
takki on ollut päällä jo ainakin vartin ja laukunkin pakkasin ja kyllä, olen tarkistanut noin tuhat kertaa että siellä on kaikki
vaikka oikeasti olen ihan kesken ja väsyttää
ruoka maistuu liian usein
ja öisin herään siihen että tunnen otsani valuvan pitkin nenänvarttani alas, alas
sinne minne tähdet eivät näy
hei tuletko
ja voitko olla autossa sitten hiljaa
kun sanat tuntuvat turhilta
ja katson mieluummin muiden kadulla kulkevien ihmiskohtaloista muodostuvaa romanttista ja realistista taide-elokuvaa joka kerää lippuluukuilla valtavat jonot
ja tiputtelen keritsimillä leikattuja hiussuortuviani yksi kerrallaan auton ikkunasta ulos tielle
sitten mennään ja ajetaan ainakin kaksisataatuhattaviisisataa kilometriä pohjoiseen
nukun etupenkillä paksun fleecehuovan alla ja mietin kuinka moni miettii missä olen
lumen peittämän metsän äänet sekoittuvat epäselviin muistikuviin joissa käännän katsetta pois mahdollisuuksista ja sulkeudun monien ovien taakse
ollaan kotona muttei olla kuitenkaan
ja pikku hiljaa otsani kuroutuu ehjäksi ja kyynelneste valuu takaisin silmänurkkiin
nopeammin kuin huomasinkaan
9. tammikuuta 2013
108
mietin vain sellaista että taisin juuri voittaa, vaikkei se tunnukaan kovin ihmeelliseltä.
odotin sitä huutavaa onnea, mitä voittamisesta seuraisi, mutta sen tilalla onkin vain jokin outo tunne.
en ole hengittänyt moneen päivään muuta kuin pahan, mädäntyneen lemun täyttämää ilmaa, ja nyt hengittäessäni tunnen jänisten asettuvan talvikarvoissaan ajatuksiini ja pianistin lepuuttavan sormiaan armaansa hiuksilla.
en hukkunutkaan lumihankeen tai kaurapuurokattilaan tai imeytynyt likaisen tiskiveden mukana viemäriin.
en väsynyt kuihtuneisiin aamuihin jotka peilautuivat jo ammoin kuolleisiin lohikäärmepuihini.
en nukahtanut pölyn peittämänä aivan kuten vielä joskus tulen nukahtamaan ruumisarkkuuni.
olen vielä täällä. huhuu, ja rahaa on ja potentiaalia kuin pienessä muurahaisessa joka kantaa kortta kekoon salaa kenenkään huomaamatta
se on ovela otus
ja myös herkkä omalla tavallaan
odotin sitä huutavaa onnea, mitä voittamisesta seuraisi, mutta sen tilalla onkin vain jokin outo tunne.
en ole hengittänyt moneen päivään muuta kuin pahan, mädäntyneen lemun täyttämää ilmaa, ja nyt hengittäessäni tunnen jänisten asettuvan talvikarvoissaan ajatuksiini ja pianistin lepuuttavan sormiaan armaansa hiuksilla.
en hukkunutkaan lumihankeen tai kaurapuurokattilaan tai imeytynyt likaisen tiskiveden mukana viemäriin.
en väsynyt kuihtuneisiin aamuihin jotka peilautuivat jo ammoin kuolleisiin lohikäärmepuihini.
en nukahtanut pölyn peittämänä aivan kuten vielä joskus tulen nukahtamaan ruumisarkkuuni.
olen vielä täällä. huhuu, ja rahaa on ja potentiaalia kuin pienessä muurahaisessa joka kantaa kortta kekoon salaa kenenkään huomaamatta
se on ovela otus
ja myös herkkä omalla tavallaan
5. tammikuuta 2013
107
(joinakin päivinä ei ole sanoja.
silloin täytyy turvautua muiden kirjoittamiin.)
minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät
elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan
elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi
elämä on viitata lyhyet hyvästit
ja mennä kotiin ja nukkua
elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee
elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia
-edith södergran
voi, kunpa olisin vielä hieman ehjempi ja kunpa sotajoukkoni olisivat järjestäytyneet nykyistä paremmin!
silloin täytyy turvautua muiden kirjoittamiin.)
minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät
elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan
elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi
elämä on viitata lyhyet hyvästit
ja mennä kotiin ja nukkua
elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee
elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia
-edith södergran
voi, kunpa olisin vielä hieman ehjempi ja kunpa sotajoukkoni olisivat järjestäytyneet nykyistä paremmin!
2. tammikuuta 2013
106
sain uuden päiväkirjan.
se on juuri sopivan ohut.
sain myös aivosoluni takaisin.
siellä se vaan hengasi kotiavainten kanssa lattialistan takana.
pian meillä tuoksuu afrikkalaisille sadepisaroille
eikä enää vanhoille mummoille tai huuruisille ajatuksille!
jes jes jee!
se on juuri sopivan ohut.
sain myös aivosoluni takaisin.
siellä se vaan hengasi kotiavainten kanssa lattialistan takana.
pian meillä tuoksuu afrikkalaisille sadepisaroille
eikä enää vanhoille mummoille tai huuruisille ajatuksille!
jes jes jee!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)