110

ja tapahtui seuraavaa:


                                                    kotimatkalla tyhjänä retkottava parkkihalli veti minua puoleensa ja menin sinne



                        en oikein tiedä mistä oli kyse, olin vain aika epätoivoinen ja pölyn peittämä kuoliopallo
         oli harmaata ja valoa tulvi hillitysti nurkista ja muistelin lukion kakkosvuotta ja erästä samassa parkkihallissa vietettyä hetkeä jonka olin jo melkein unohtanut
                                               
                                                      sitten
                                                                kiipesin kierreportaita ja istahdin ylimmälle askelmalle
                            liikkeetöntä ja jäljetöntä lunta, kylmä ja liian paljon tavaroita laukussa
                yksinäisyys koituu kohtaloksi eikä muisti toimi kunnolla
                                       pelkään koko ajan valaistun ikkunan takaa katsovaa naista ja mietin mitä noiden kaikkien minua ympäröivien kivimöhkäleiden sisällä tapahtuu
enkä kestänyt enää
en voinut laskeutua portaita alas vaan täytyi jatkaa matkaa vaikka mikä olisi


                  ja kun lopulta epämääräisiä askeleita paettuani jonnekin tyhjille pimeille kujille
näin pienet valopisteet taivaalla ja ne liikkuivat kun pysähdyin
                                       ja tähdet tuijottivat minua muuttumattomina ja muistin että tähtesi on aivan pieni,



se on yksi tuhansien joukossa ja on tuhansia tähtiä jotka pyörivät taivaankannella puhumatta minulle mitään
ja näen ne kattojen yläpuolella ja mietin missä olen ja mikä minun funktioni periaatteessa on
miksi herään aamuisin valmiina punomaan lankoja suuremmaksi kankaaksi ja puran työni samana iltana

    kelasin vähän aikaa tähtien näkökenttää askeleilla halkoessani, että mitä jos
oltaisiin vielä täällä
naurettaisiin ja tuijoteltaisiin parkkihallin seiniä
pyörittäisiin ympyrää niin että maisema näyttäisi koko ajan samalta
oltaisiin vain syyspuiden vanhoja katkomattomia oksia ja mittailtaisiin jalkakäytävien reunoja ja laskettaisiin laattojen määriä ruokakaupassa
kun opin että kannattaa yövieraalle tehdä vuode omaan petiin ja mennä itse sohvalle
kun tajusin että tarttuminen voi olla myös helppoa ja samoin oleminen ja sohvannurkassa normaalisti istuminen
kun kellon kulku unohtui tuuleen
ja aina oli niin paljon sanottavaa ja kuulumisia ja hyvää kahvia
eivätkä rahat loppuneet koskaan kesken ja se oli vapauttavaa
kun kainaloiden alta näki uusia ulottuvuuksia ja yleisin vastaus oli joo
kun leikkasin lehdistä kuvia suoraan seinään ja nauroimme ajatukselle siitä että nuoriso olisi muka pilalla
kun oli niin helppoa sanoa miltä tuntui ja mihin oli menossa
kun muratit kasvoivat ikkunalaudalla ilman että tarvitsi tehdä mitään

                           
                         
                                      sitten olin yhtäkkiä kotona ja aika loppui ja selkäni taas täynnä räjähtäneitä pieniä tähdenpalasia