22. maaliskuuta 2012

77

"hei kaikki kuulijat. 
tämä on säälittävien alkukeväiden radio-ohjelma. 
kenties istut nyt siinä pöydän ääressä, tyhjä kaakaomuki edessäsi, sotkuiset hiukset hajallaan. 
ehkä mekossasi on auringonkukkia tai muita kasveja, kuvioituna eri puolille vartaloasi. 
ikkunassa, josta katsot nyt ulos, on linnunkakkaa. 
etkä muista, milloin olisit viimeksi istunut tämän pöydän ääressä yksin. 
ihmettelet vieläkin, miksi et painanut puhelimen vihreää luuria yhdenkään nimen kohdalla. 
miksi ylipäätään olet siinä? 
mikset ole toteuttamasssa oikeaa tehtävääsi? 
tekemässä töitä itsesi ja muiden eteen, rakentamassa pohjaa josta unelmasi voivat kasvaa? 
juuri nyt joku rikkoo niitä. 
etkä sinä tee mitään, istut vain ja kuuntelet tätä puhetta ja riiputat silmäluomiasi. 
nyökkäilet perässä ja tuijottelet samalla hymyilevää (poika?)miestä tiskin takana. 
koko ajan pilvet vain vaeltavat ja peittävät auringon ja tummentavat talojen katot. 
asfaltti kastuu. 
koko ajan kello on liian paljon, koko ajan olet vain tyttö jonka sukkahousuissa on liian monta reikää ja joka säikähtää omia ajatuksiaankin, jos ne vähänkin kopauttavat päälakea ja huutavat: 
päästäkää meidät ulos!

huh, kuinka se pelottaakin! 
mutta jos nyt olet todennut tämän radio-ohjelman olevan juuri sinua varten, voit kuunnella sen rauhassa loppuun ja sitten vaikka mennä tunniksi soittamaan. 
ehdit hyvin, tunti on kuitenkin loppujen lopuksi pitkä aika, vai mitä? 
mutta palataan seuraavan biisin jälkeen asiaan. 
pysy kanavalla. 
ja mikä tärkeintä, muista hengittää. 
tämä on säälittävien alkukeväiden radio-ohjelma." 

 
 

17. maaliskuuta 2012

76

viime yönä tein keittiön pöydällä olevista leivänmuruista saaren, joka muistutti vähän madagaskaria. 
se oli vähän saman muotoinen, mutta ei yhtä pitkä. 
saarella vallitsi diktatuuri.
diktaattorina oli suuri juustonpala, joka oli myös lojunut keittiön pöydällä. 
juustonpalan hirmuhallinto oli hyvin epäreilua leivänmuruja kohtaan ja sisälsi paljon terroria ja aivopesua. 
tämä johti siihen, että pieni joukko urheita leivänmuruja ja muutamat epäsuosioon joutuneet juustonpalan virkamiehinä toimineet pienemmät juustonpalat lähtivät maanpakoon ja ajelehtivat ajopuiden mukana kaukaiselle saarelle, jonne he perustivat siirtokunnan. 

tunsin itseni jumalaksi ja päätin tappaa diktaattorijuustopalan halkaisemalla hänet kahtia juustohöylällä. 
tunsin suurta iloa, kun hirmuhallitsijan veri tahrasi meren, jonne hänet upotin. 
keittiönpöydän alla eläneet kalat söivät hänet. 

valitettavasti suuren johtajan kuolema johti juustonpalavirkamiesten väliseen kiistaan saaren seuraavasta hallitsijasta. 
yksi juustopaloista suunnitteli jo vallankaappausta leivänmuruarmeijan tuella salaisissa tapaamisissa, joista sovittiin puhelimessa koodikielen avulla.
siihen en olisi suostunut. 
se olisi ollut aivan liikaa siviileille, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää. 
eivätkä pienet ja heikot leivänmurut jaksaisi välttämättä uida tai ajelehtia uuteen siirtokuntaan tai rakentaa meren yli siltaa, joka veisi sinne. 

jumalallista ylivaltaani käyttäen päätin, että maailmanloppu on tulossa. 
keräsin kaikki leivänmurut ja juustonpalat ja heitin ne tyhjään oluttölkkiin, joka oli vieressäni pöydällä. 
en erotellut saaren asukkaita heidän tähänastisen elämänsä perusteella. 
kaikki saivat mennä samaan paikkaan. 
en jaksanut miettiä, olisiko oluttölkin pohjalla hauska asua. 
ajattelevatko leivänmurut ja juustonpalat sellaisia asioita? 

tyydytettyäni yhtäkkiä hyökänneen raa'an vallanhimoni tuntui mukavalta mennä nukkumaan. 
en kyllä olisi jaksanut olla jumala aamuun asti. 
miten jotkut ylipäätään jaksavat sellaista? 

11. maaliskuuta 2012

75



kirjastojen kirjahyllyt eri puolilla maailmaa ovat täynnä kirjoja, jotka käsittelevät solmujen solmimista. 
sitä, miten narun päät täytyy asettaa toistensa lomaan. 
sitä, millainen solmu mihinkin tilanteeseen sopii. 
solmun solmimiseen on monia eri tapoja. 

mutta niissä kirjoissa on kuitenkin todennäköisesti hyvin vähän lukuja siitä, kuinka solmun voi avata. 
en tiedä, en ole jaksanut perehtyä aiheeseen. 
se on hyvin ikävää. 
sillä minä olen nyt solmussa. 
en tiedä, miten päin olisin, jotta voisin vääntyä takaisin suoraksi naruksi. 

etsintäkuulutan siis kahta ihmistä, joista toinen voisi tarttua käsiini ja toinen jalkoihini. 
he voisivat vetää minut suoraksi, jos olisin vetosolmussa. 
toisaalta, en osaa luokitella solmuani, joten vetosolmu on vain yksi miljoonasta vaihtoehdosta.
....vai kuinka paljon niitä solmuja nyt onkaan olemassa? 

tai, ehkäpä tämä on parempi: 
etsitään näppäräsormisia solmunavaajia. 
sellaisia, jotka näkisivät heti, miten naru on mennyt eri lenkeistä ja asettunut sekavaksi vyyhdeksi. 
sellaisia, jotka selvittelevät vaikkapa ikään kuin työkseen kuulokkeiden solmuja tai aukovat sotkeutuneita lankakeriä. 
sellaisia, jotka jaksavat kiskoa auki tiukimminkin kiristetyt naruviritelmät. 

no niin. 
palkkioksi vaikka korvapuusteja (itse leivottuja) ja kahvit (itse keitetyt). 
riittäähän se yhden solmun avaamisesta? 

en haluaisi uskoa, että kyseessä on umpisolmu. 
ja eikös senkin voi sitä paitsi saada auki, jos oikein kovasti yrittää? 



todellisuudessa veikkaan yhdeksänkymmenen prosentin todennäköisyydellä, ettei ilmoituksista ole tässä suhteessa apua. 
siksi haen ratkaisua niistä edellämainituista korvapuusteista, johannes brahmsin intermezzoista ja porokuvioisesta villatakista. 

5. maaliskuuta 2012

74


















taivaalla oli vain yksi tähti ja ohut kuunsirppi, kun liu'uin vaaleanruskeissa huopikkaissa pitkin dixoninraittia myöhään illalla, mutta ei niin myöhään etteikö halpa-halli olisi ollut vielä auki. 
tehtaan piipusta nousi vaalea, eteenpäin virtaava savuvana joka täytti tummansinisen taivaan hukkuen junaradan taakse horisonttiin. 
olin melkein yksin, vain väsymättä kulkevat iltabussit pyyhkäisivät ohitseni kirkkaine valoineen ja pakkasen karaisemine matkustajineen, jotka tunsivat suurta helpotusta päästessään viimeinkin pois kylmältä pysäkiltä. 
kuulin, kuinka rovaniemen juna hyökkäsi pimeydestä ja jatkoi matkaansa välinpitämättömänä ohittaen omakotitalojen lumen alle painuneet katot. 
kerrostalojen ja puiston taakse kuvittelemani ranta ei ollutkaan ollut totta, mutta niin, ei minussakaan paljon totta ollut. 
kukaan vastaantulijoista ei nähnyt minua eikä hämmästynyt hieman hoippuvia askeleitani tai sitä, että päätin yhtäkkiä istahtaa leikkipuiston rengaskeinuun ja miettiä, olisiko juuri tuollainen taivas mahdollista piirtää päiväkirjaan. 

olen pitkästä aikaa kadonnut. 
päivät valuvat alas leuastani vesipisaroina ja viimeisinä saippuakuplina jotka puhdistusaine on jättänyt kasvoilleni. 
en sijaa vuodettani aamuisin, nousen vain ja lähden kävelemään ympäriinsä. 
tämän huoneen ympäri, koko kaupungin ympäri, häviän ihmisvilinään. 
tämä kaupunki on ystävä. 
tämän kaupungin katuvalot toimivat ja korkeat kerrostalot saavat minut hengittämään vapaammin ja unohtamaan sekuntien laskemisen, nojaan parvekkeeseen ja katson kuinka taivaan värit sumenevat vähitellen pimeydeksi, silitän teemukissani uivan sinisen peuran kaulaa, uppoan siskoni pipoon ja unohdun useiksi tunneiksi, akvaariokalat ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa, miljoonakalojen nimet ovat tulleet sijamuodoista: allatiivi, ablatiivi, adessiivi. 
neljännen kalan nimeksi täytyi laittaa adjektiivi, vaikka alkuasukas sai myös kannatusta. 

kaikkien näiden savupilvien ja lamppujen keskellä minä en ole mitään, mitään muuta kuin jonkinlainen kasa erilaisia liitoksia ja tyhmiä unelmia, joista yhtäkään en oikeasti halua ja jotka ovat kaikki yhtä vaikeita toteuttaa. 
eihän tulevaisuutta ole? 
koska jos on, minä tarvitsen vielä viisi minuuttia ja myrskysonaatin muodossa purkautuvat tunteet, joille ei löydy sanoja, vyöryvät suoraan junarataa pitkin ja kiidättävät minut pois tästä kaupungista. 
pois olemaan jotain. 

eikä se käy, sillä haluan laittaa turkin päälleni ulos mennessäni aivan kuten se yksi pieni karhu siinä kirjassa, nojata bussin ikkunaan ja keksiä ohikulkeville ihmisille elämäntarinoita, salasuhteita ja traagisia lapsuuden traumoja, niin että kun jään oikealla pysäkillä pois, minulla olisi kokonainen tv-sarjan käsikirjoitus valmiina, kaikki yhden bussimatkan varrelta. 
haluan vielä mennä ostamaan itselleni housut jotka jättävät rauhaan ja joista voin tulla iloiseksi, niin, ja karata karkauspäivän kunniaksi ulos keskustaan ja keittää kattilallisen temperamenttisen taidelukiolaisen tomaattikeittoa ja nukahtaa katsoessani dokumenttia kuningatar nefertitistä tai jostakin muusta vastaavasta henkilöstä joka ei merkitse minulle mitään eikä nosta hiuskarvojani pystyyn kuten maailmanloppu, alkoholipitoiset satuhäät tai freddie mercuryn valkoiset shortsit. 

hmmm, joskus leikin ajatuksella. 
että muuttaisin tänne. 
kaupunkiin jossa ei ole mitään rajoja ja joka tuntuisi helpolta ja lämpimältä kirjakaupun myyjältä, sellaiselta, joka päivittelisi kanssani kirjojen kalleutta. 
voisin asua tässä päätyhuoneessa jonka kirjahylly on täynnä suunnitelmia siitä, kuinka puutarhan eri kasvit on järjestettävä ja kasvatetaanko maksaruohoa tänä vuonna ollenkaan. 
voisin olla riippumaton, itsenäinen pikkusisko. 
siinä olisikin tavoiteltavaa. 
juuri sopivasti, puolitäydesti tarpeeksi. 

2. maaliskuuta 2012

73

juot kahvia etkä tarjoa minulle tippaakaan. 
menettäisit vain yöunesi, sanot. 
mutta yhdeltä aamuyöllä pitää mennä oritkariin. 
rekka tulee sinne. 
haukottelen varmasti autossa, nojaan ikkunalautaan turhautuen niistä loputtomista tavarakiloista takaluukun takana. 
kun odotamme. 
en ole koskaan ennen ajatellut että rekka olisi vaihtoehto saapua tänne. 
minun tyhjiökaupunkiini. 
keittiön pöydälle jää viesti. 
minäkin tarvitsen jonkun, jolle kirjoittaa sellainen. 
"pyyhe on kylpyhuoneessa, jos haluat suihkuun." 

katsomme yksi toisensa jälkeen typeriä elokuvia, joiden juonesta en ymmärrä mitään. 
en ymmärrä, miksi salattujen elämien hahmot ovat niin typeriä ja kuvittelevat joutuvansa vankilaan seksistä alaikäisen kanssa tai miksi ryhdyn puhumaan syvällisiä vain viimeisenä iltana. 
minun tyhjiökaupungissani. 
täällä ei ole ilmaa hengittää normaalia, tukahduttavaa happea. 
täällä voi olla äänien ulkopuolella ja suunnitella rauhassa tulevia aikakausia ja historiallisia käännekohtia. 
(voi myös miettiä, mitä seuraisi, jos jumalan oikeuksilla tappaisi sängyn alla elävän tuntemattoman likayhdyskunnan poliittisen johtajan.)

vaatteet ovat kuivuneet, laukun vetoketju suljettuna, sen hereilläpysymisen onnistuminen vain minusta kiinni. 
voi pientäkin pienempää pikkusiskoa tyhjiökaupungissa, viimeisiä tunteja ja ikävän ja samalla myös jännityksen täyttämiä minuutteja - milloin olisi aika nousta ja kävellä reippaana bussin ovesta ulos, purkaa tavarat ja olla taas elossa? 
toivottavasti ei ikinä. 
tai ainakin vasta ensi viikon jälkeen.