111

torstai on toivoa täynnä
tai sitten vaihtoehtoisesti täydellisen järjestyksen sekaantuminen
oli kolme niin hyvin mitoitettua ja toimivalla rodilla varustettua päivää
ja näin pian se loppui
ja jumitin samoissa liikennevaloissa vaikka valo oli vihreä
olen tyytymätön

110

ja tapahtui seuraavaa:


                                                    kotimatkalla tyhjänä retkottava parkkihalli veti minua puoleensa ja menin sinne



                        en oikein tiedä mistä oli kyse, olin vain aika epätoivoinen ja pölyn peittämä kuoliopallo
         oli harmaata ja valoa tulvi hillitysti nurkista ja muistelin lukion kakkosvuotta ja erästä samassa parkkihallissa vietettyä hetkeä jonka olin jo melkein unohtanut
                                               
                                                      sitten
                                                                kiipesin kierreportaita ja istahdin ylimmälle askelmalle
                            liikkeetöntä ja jäljetöntä lunta, kylmä ja liian paljon tavaroita laukussa
                yksinäisyys koituu kohtaloksi eikä muisti toimi kunnolla
                                       pelkään koko ajan valaistun ikkunan takaa katsovaa naista ja mietin mitä noiden kaikkien minua ympäröivien kivimöhkäleiden sisällä tapahtuu
enkä kestänyt enää
en voinut laskeutua portaita alas vaan täytyi jatkaa matkaa vaikka mikä olisi


                  ja kun lopulta epämääräisiä askeleita paettuani jonnekin tyhjille pimeille kujille
näin pienet valopisteet taivaalla ja ne liikkuivat kun pysähdyin
                                       ja tähdet tuijottivat minua muuttumattomina ja muistin että tähtesi on aivan pieni,



se on yksi tuhansien joukossa ja on tuhansia tähtiä jotka pyörivät taivaankannella puhumatta minulle mitään
ja näen ne kattojen yläpuolella ja mietin missä olen ja mikä minun funktioni periaatteessa on
miksi herään aamuisin valmiina punomaan lankoja suuremmaksi kankaaksi ja puran työni samana iltana

    kelasin vähän aikaa tähtien näkökenttää askeleilla halkoessani, että mitä jos
oltaisiin vielä täällä
naurettaisiin ja tuijoteltaisiin parkkihallin seiniä
pyörittäisiin ympyrää niin että maisema näyttäisi koko ajan samalta
oltaisiin vain syyspuiden vanhoja katkomattomia oksia ja mittailtaisiin jalkakäytävien reunoja ja laskettaisiin laattojen määriä ruokakaupassa
kun opin että kannattaa yövieraalle tehdä vuode omaan petiin ja mennä itse sohvalle
kun tajusin että tarttuminen voi olla myös helppoa ja samoin oleminen ja sohvannurkassa normaalisti istuminen
kun kellon kulku unohtui tuuleen
ja aina oli niin paljon sanottavaa ja kuulumisia ja hyvää kahvia
eivätkä rahat loppuneet koskaan kesken ja se oli vapauttavaa
kun kainaloiden alta näki uusia ulottuvuuksia ja yleisin vastaus oli joo
kun leikkasin lehdistä kuvia suoraan seinään ja nauroimme ajatukselle siitä että nuoriso olisi muka pilalla
kun oli niin helppoa sanoa miltä tuntui ja mihin oli menossa
kun muratit kasvoivat ikkunalaudalla ilman että tarvitsi tehdä mitään

                           
                         
                                      sitten olin yhtäkkiä kotona ja aika loppui ja selkäni taas täynnä räjähtäneitä pieniä tähdenpalasia

109

voidaanko nyt lähteä jo

kun en jaksa enää odottaa täällä eteisessä

takki on ollut päällä jo ainakin vartin ja laukunkin pakkasin ja kyllä, olen tarkistanut noin tuhat kertaa että siellä on kaikki

vaikka oikeasti olen ihan kesken ja väsyttää

ruoka maistuu liian usein 

ja öisin herään siihen että tunnen otsani valuvan pitkin nenänvarttani alas, alas 

sinne minne tähdet eivät näy 

hei tuletko 

ja voitko olla autossa sitten hiljaa 

kun sanat tuntuvat turhilta 

ja katson mieluummin muiden kadulla kulkevien ihmiskohtaloista muodostuvaa romanttista ja realistista taide-elokuvaa joka kerää lippuluukuilla valtavat jonot

ja tiputtelen keritsimillä leikattuja hiussuortuviani yksi kerrallaan auton ikkunasta ulos tielle

sitten mennään ja ajetaan ainakin kaksisataatuhattaviisisataa kilometriä pohjoiseen 

nukun etupenkillä paksun fleecehuovan alla ja mietin kuinka moni miettii missä olen

lumen peittämän metsän äänet sekoittuvat epäselviin muistikuviin joissa käännän katsetta pois mahdollisuuksista ja sulkeudun monien ovien taakse

ollaan kotona muttei olla kuitenkaan 

ja pikku hiljaa otsani kuroutuu ehjäksi ja kyynelneste valuu takaisin silmänurkkiin

nopeammin kuin huomasinkaan 

108

mietin vain sellaista että taisin juuri voittaa, vaikkei se tunnukaan kovin ihmeelliseltä.
odotin sitä huutavaa onnea, mitä voittamisesta seuraisi, mutta sen tilalla onkin vain jokin outo tunne.
en ole hengittänyt moneen päivään muuta kuin pahan, mädäntyneen lemun täyttämää ilmaa, ja nyt hengittäessäni tunnen jänisten asettuvan talvikarvoissaan ajatuksiini ja pianistin lepuuttavan sormiaan armaansa hiuksilla.
en hukkunutkaan lumihankeen tai kaurapuurokattilaan tai imeytynyt likaisen tiskiveden mukana viemäriin.
en väsynyt kuihtuneisiin aamuihin jotka peilautuivat jo ammoin kuolleisiin lohikäärmepuihini.
en nukahtanut pölyn peittämänä aivan kuten vielä joskus tulen nukahtamaan ruumisarkkuuni.

olen vielä täällä. huhuu, ja rahaa on ja potentiaalia kuin pienessä muurahaisessa joka kantaa kortta kekoon salaa kenenkään huomaamatta
se on ovela otus
ja myös herkkä omalla tavallaan

107

(joinakin päivinä ei ole sanoja.
silloin täytyy turvautua muiden kirjoittamiin.)



minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, 
eikä hyväily, jonka saamme harvoin, 
elämä ei ole päätös lähteä 
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät

elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme 
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, 
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme, 
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan

elämä on halveksua itseään 
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut 
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi 

elämä on viitata lyhyet hyvästit 
ja mennä kotiin ja nukkua 

elämä on olla muukalainen itselleen 
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee 

elämä on laiminlyödä oma onnensa 
ja työntää luotansa ainoa hetki 
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia 

-edith södergran


voi, kunpa olisin vielä hieman ehjempi ja kunpa sotajoukkoni olisivat järjestäytyneet nykyistä paremmin!

106

sain uuden päiväkirjan.
se on juuri sopivan ohut.
sain myös aivosoluni takaisin.
siellä se vaan hengasi kotiavainten kanssa lattialistan takana.

pian meillä tuoksuu afrikkalaisille sadepisaroille
eikä enää vanhoille mummoille tai huuruisille ajatuksille!
jes jes jee!