27. joulukuuta 2011

69

sähköt olivat poikki kokonaista kaksi ja puoli tuntia.
vaikka aivojemme toiminta perustuukin sähköimpulsseille, ne eivät sammuneet sähkölaitteiden mukana.
se oli vähän outoa.

luin suuren taskulampun valossa kolme lukua ääneen sadanyhden dalmatialaisen uusista seikkailuista.
eräänä aamuna koirat heräsivät ja osasivat sliitää.
ne ikään kuin uivat ilmassa.
ne perustivat suursliitokerhon.
ne sliitivät lontooseen miettimään, mitä tehdä kun koko maailma nukkui.
kaikki paitsi koirat nukkuivat ja ovet avautuivat itsestään.
yksi koira sanoi että tämä juttu on metafyysinen.
metafyysinen tarkoittaa yliluonnollista.
koirat olivat varmoja siitä, että yliluonnollinen on jotain erikoisen luonnollista.

piirsin käteeni kuulakärkikynällä rastin ja tein salaisen päätöksen.
kun sähköt palasivat, en sammuttanut kynttilöitä.
mietin, että jos jääkaappi olisi lämmennyt liikaa, niin että olisiko sitä pitänyt kutsua sitten vesikaapiksi tai jopa vesihöyrykaapiksi.
sanat ovat joskus ihan typeriä.
muistelin viime joulua, jolloin huomasin etten osannutkaan enää sliitää.
se oli karvasta kalkkia, ja jouduin käärimään nutturani itse.
no jaa.

"aika kulkee empire state buildingin huipulla nopeammin kuin maan kamaralla."
makaan ja tuijotan kattoon.
käytänkö aikani huonosti kun suurin osa siitä menee haaveilemiseen?
ehtisinkö haaveilla vähemmän empire state buildingin huipulla?
vai haaveilisinko vielä nopeammin?
muistaisinko nopeat haaveet?
yksi tuhannesosasekuntikin on aikayksikkö.
jos sliitelisin täältä suoraan paikkaan, jossa time doesn't exist, minun mielestäni, niin olisihan se aika sielläkin.
se valuisi ihan yhtä lailla siellä laiturin päällä punaisessa mökissä jäämeren rannallakin tai bussin ikkunan takana ja edessä, hukkuisi jonnekin samalla tavalla, olisivatpa sähköt poikki tai ei.
ei se häviäisi minnekään.
siltä osalta en siis välttämättä voittaisi.

voin siis yhtä hyvin olla paikallani, koska minulla on juuri tässä nyt ihan tarpeeksi hyvä olla. 
kuulakärkikynällä piirretty rasti kämmenselässä.
piirrän sen uudestaan aina suihkun jälkeen, koska vesi haalistaa sen.

20. joulukuuta 2011

68

minulla on muovikassissa tarvikkeet sipulikeiton tekoa varten. 
löysin kaupasta myös tarjouspatonkia. 
miinus kolmenkymmentä prosenttia.
lumisadetta on luvassa. 
aikaa on viimeinkin rajattomasti. 
toistaiseksi kirkkaalla taivaalla on orionin vyö, joka osoittaa kohti koirantähteä, siriusta. 
on mahdotonta, että siriuksella asuisi ketään, sillä se on tähti eikä planeetta.
pikku prinssin tähtikin on oikeasti planeetta, vaikka sen nimi onkin tähti. 
ja juuri kun vähiten odotan, puhelimeni soi. 
tulen hetkeksi esiin. 

lumisade puhdistaa minut, likaiset valtoimenaan virtaavat hiukset. 
valot ovat satunnaisia, mutta lumihiutaleet putoavat kasvoilleni. 
"jos nousen jalkaterillesi, kannatko minua kevyesti?" 
astelen kirkkaanpunaisissa sukkahousuissa mieli kepeänä ja välillä taas raskaana puulattialla. 
älä nyt. 
hyvä siitä tulee. 


juuri tänään tuntuisi helpottavalta vuodattaa ristiriitaisia kyyneliä, täyttää teekuppi ja tuijottaa vain kauan ulos pimeyteen, joissa kaikki maat puhdistuvat lumen voimasta puhtaiksi ja uusiksi. 
hörpätä kevyesti valkoisen kupin reunalta ja rutistaa villasukkien varret syvemmälle nilkkoja kohti. 
käyttää ne monet nenäliinapaketit ja päiväkirjan sivut viimeinkin loppuun. 
repiä palasiksi joka ikinen vihainen lista, joka alkaa sanoilla to do. 
pestä kasvot lämpimällä vedellä ja mennä syvemmälle nurkkaan ja pienentyä sinne. 
unelmoida ihan vähän keväästä ja ajan kulun huomaamattomasta huomaamattomuudesta. 
olen jollakin tasolla hieman onnellinen. 

rauhallista joulua kaikille. 




18. joulukuuta 2011

67


pimeys on mustaa materiaa jotai ei voi haistaa eikä maistaa. 
silmät rävähtävät auki aina vain uudestaan ja uudestaan. 
en pysty kontrolloimaan niitä. 

olen jostakin selittämättömästä syystä hiukan laimean haikea. 
sellaiset asiat kuin pyöreät, arpien peittämää lantiota hipaisevat sormet tai kaikki poistunut lumi joka kuluttaa ikkunasta näkyvän maiseman kaurapuuron väriseksi saavat minut pysähtymään ja vuodattamaan muutaman näkymättömän mutta toisaalta täysin huolettoman kyynelen. 
hei äiti, mennään jo kotiin. 
jooko? 
en jaksa enää kävellä kanssasi täällä ruokakaupassa etsimässä näiden loputtomien hyllyjen välistä sitä ainoaa saksanpähkinäpakettia jossa ei ole pähkinänsärkijää mukana. 






en ota asioihin kantaa, peittelen muutaman keskeneräisen jutun kauniisti peiton alle, ihan vähäksi aikaa vain, kasvamaan sinne kuin sikiön kohtuun, kaipailen pohjanmaata ja kahdeksan tunnin bussimatkaa tervanpolttokaupunkiin, loputtomia yksinäisiä ja tasaisia maita, pian olisi taas katoamismatkan paikka, selkeästi. 

selkääni ei kukaan enää piirrä viidakon eläimiä eikä taivaan enkeleitä tänään eikä huomennakaan, puhalla tai halkean kuin kova kivi, nyt heti, yritän halata niin etten vahingossa kurista, huomaan sen jos muutut smurffiksi. 
enkö rakastakaan tarpeeksi? 
olen pahoillani, mutta enempään en pysty. 
vaikka näyttäisinkin päinvastaiselta. 
par contre. 





unessani viuluni muuttuu muovilusikaksi ja jousi muovihaarukaksi, josta automaattisesti seuraa se, että viulukonserton soittamisesta tulee vaikeampaa. 
minua vähän hävettää. 
nyt tiedän miltä harry potterista tuntui taikoa vahingossa. 
lopulta poistun paikalta ja heitän matkalla nuo saakelin muoviaterimet lattialle, ei siitä sitten tullutkaan mitään, se siitä viulusta, se oli kyllä hyvä viulu, että sääli sinänsä. 
viulukotelo jää nyt ihan tyhjäksi, miksi laittaisin muoviaterimet sinne kun ne eivät ansaitse sellaista loppusijoituspaikkaa? 

ajattelen erilaisia vuoristoratoja. 
sellaisen kyytiin olen nyt päätynyt. 
takanani kaksi kaksitoistavuotiasta tyttöä pilkullisissa paidoissa ja silmälaseissa kirkuu kuin viimeistä päivää. 
minä en osaa huutaa kuin sisäänpäinkääntyneesti. 
tunneli, mutka, hitaasti ylös, nopeasti alas. 
yhdellä lipulla pääsee kaksi kierrosta. 
ei hattuja eikä jäätelötötteröitä mukaan. 
ohjeet ovat myös ruotsiksi jos joku ei ymmärräkään. 


"juuri saamamme tiedon mukaan alaikäinen kuljettaja menehtyi vakavassa auto-onnettomuudessa hetki sitten. 
liikkuva poliisi varoittaa autoilijoita mustasta jäästä." 
voi tätä oudon nostalgian määrää. 



(koin jälleen uuden puolen tsuumi sound systemin casinosta, se soi ja makasin pimeässä huoneessa pienen hetken ymmärtämättä loppujen lopuksi mistään mitään. olin aloittanut tekstiviestin jota en koskaan lähettänytkään.) 

11. joulukuuta 2011

66

istun tavarajunan lavalla ja heiluttelen jalkojani kohti lumisateesta märkää raidetta.
tämä se nyt sitten on.
"rautatie raudasta, puutie puusta, vesitie vedestä, maantie maasta."
yritän saada kiinni ajatuksesta, joka puikahti korvani taakse vielä hetki sitten, mutta nytkähdys, joka saa raskaat pyörät pyörimään, kadottaa sen uudelleen.
lumisade suoraan kasvoihin, harmaanvalkoiset ohitsekiitävät pellot, puiden oksat soittavat häävalssia, ne jotkut tuuli ja hannu.
minulla ei ole pipoa.
vain tyrnimarjan värinen kaulahuivini, jota ilman en menisi enää minnekään.
etsimäni ajatus on sen sisässä.
ihan varmasti.
tuijotan henkeäsalpaavia raiteita ja heilautan talvisaappaan päältä lumikokkareita suoraan kiskolle.
vauhti kiihtyy, enkä ehdi nähdä miten ne laskeutuvat.
kuvittelen kuinka lentäisimme tyhjän tavarajunan kanssa pitkin sille ennalta määrättyä reittiä, joka risteää välillä matkustajajunien kanssa, välillä ei.
yksinäisiä taloja peltojen reunoilla.
asuukohan niissä joku jolle voisin puhua ja antaa sanojen virrata samalla kun pyyhkisin hänen tiskipöytäänsä puhtaalla rätillä?
asemat olisivat tyhjiä kylmiä rakennuksia, joiden seiniin vihaiset, nuoret ja kauniit ihmiset ovat kirjoittaneet nimiään ja sanoja, jotka ilmaisevat raakaa ja rumaa raivoa.
lumi peittää ne kaikki alleen, muuttaa ääriviivat pehmeämmiksi ja antaa minun olla kadonneena lelukarhuna hiekkalaatikossa.

ne ihmiset, jotka olivat jo nähneet rautatien.
he ovat suuria.
minä olen ihan pieni eikä minulla ole oikeutta katsoa ketään heistä vapaasti silmiin.
piiloudun katukiven alle ja menen lätäksi, kun joku heistä tulee vastaan.
minusta tulee varpaankynsi joka leikataan irti ja heitetään pois.
yksi lusikka suuren lapsiperheen lusikkalaatikossa.
ruma teippipallo ja takkuinen hiuskasa hiusharjasta.
mitä voi tehdä kun on mennyt sellaiseksi?


voi ainakin kadota.
ihan vähäksi aikaa vain.
oikeasti?
teen itsestäni kuvitteellisen katoamisilmoituksen.
vaaleat hiukset, sataseitsemänkymmentä senttimetriä.
siis koko tytön pituus, ei hiusten pituus.
vihreä takki ja se tyrnimarjanvärinen kaulahuivi.
musta käsilaukku, josta museoiden tarrat eivät ole lähteneet vielä kunnolla irti.
poliisi tutkii tapausta.
vihjeitä ei ole, paitsi yksi.
uni, jossa se tyttö lähti vaihto-oppilaaksi intiaan.
mitään siihen viittaavia todisteita ei ole tosin toistaiseksi löytynyt.
kadonneisiin tyttöihin erikoistunutta komisariota haastatellaan televisiossa, eikä hän ole huolissaan.

uskokaa pois, se tyttö tulee kyllä takaisin kunhan on vähän levännyt. 
siellä intiassa tai missä lie. 
kyllä se pärjää. 














tällaisia ajattelin, kun istuin tänään sen tavarajunan vieressä ihan oikeassa, lämpimässä matkustajajunassa.
takanani oli ollut monta kilometriä, monta litraa teetä, monta salaliittoteoriaa ja monia tsuumi sound systemin kappaleita.


Iiro Rantala - Tears for Esbjörn

3. joulukuuta 2011

65

   kuuntelemme toton africaa ja syömme puuroa jogurtin kanssa. 
mietimme kuinka kaunis afrikka onkaan, vaikkei meistä kumpikaan ole koskaan vielä päässyt sinne. 
ne auringonlaskut ja villieläimet. 
 


1. joulukuuta 2011

64

one thousand places to see before you die. 
kuumailmapallosafari masai maran yllä. 
tasman-jäätikkö. 
avioliittomarkkinat marokossa. 
sulkeutunut mustangin kuningaskunta tiibetin rajalla. 
tongan kuninkaan syntymäpäiväjuhlat. 
kanadalainen kansallispuisto, jonne ei pääse mitään tietä pitkin. 

minä alleviivaan kaiken, minkä olen jo nähnyt. 
riemukaaren, buckingham palacen, savonlinnan oopperajuhlat. 
kuulakärkikynällä tulee syviä, sotkuisia ja kiemuraisia viivoja. 
tuntuu että olen unohtanut noin puolet paikoista. 
tai jos ne ovatkin kadonneet kartalta, ihan niin kuin minä tuijottaessani yksin tyhjää maisemaa, takertuessani aamulla tyynyyn epätoivoisena tai ottaessani oven takana seisovat jehovan todistajat vastaan ilman housuja? 

mietin, alkaisivatko kaikki nuo paikat näyttää viidensadan paikan kohdalla ihan samanlaisilta. 
kyllästyisinkö lopulta niihin kaikkiin, haistattaisin pitkät maailman monipuolisuudelle ja piiloutuisin makuuhuoneen oven taakse? 
jäisin sinne tai ostaisin omakotitalon ja koiran? 
menisin alttarille ja sanoisin tahdon? 
huidon ajatukset pois. 

aamuyöllä talot ovat melkein mustia, verhot valkoiset, naapurin tytöt käyvät tupakalla. 
toteamme, että amerikkalaisella orkesterileirillä on kivaa koska siellä voi saada uusia ystäviä ja ehkä jopa potentiaalisen seurustelukumppanin. 
mummo on sanonut että tässä suvussa naiset eivät rakastu. 
joku on lukenut ajatuksiani ja ostanut joulutorttutaikinaa ja luumuhilloa pakastimeen. 



sekunnit kuluvat, haaveet muuttuvat, kertaan vanhaa ja näen ympärilläni uusia rakennuksia ja uusia kasvoja joihin en aina tiedä kuinka suhtautua. miljoonia kyyneleitä ja kadonneita muistikuvia, NN ei tullut koskaan takaisin koska hän antoi aina muiden unohtaa itsensä ja sai joka kerta uuden miehen rakastumaan itseensä bussissa. laivat ovat lähteneet satamasta ja minä olen vielä täällä, minne tahansa menenkin ei mikään ole kuin ennen, ja se vähän jännittää. joku roikkuu käsivarressani ja kuiskaa hiljaa että älä mene, jää vielä vähäksi aikaa, en halua nyt mitään muuta. kalenterini täyttyy kuin ylitsepursuava lavuaari, olen iloinen enkä ole, mietin niitä kaikkia satoja paikkoja ja voisin haluta viettää hetken niissä kaikissa ja palata kotiin tuhat kertaa viisaampana. lasi rikkoutuu, tuoli kaatuu, onni on hetken paikallaan ja läikähtelee mehukannussa. minäkin olen paikallani, olen vieressä ja nurkassa, tyrnimarjan värinen kaulahuivini lämmittää ja marraskuussa on kirkasta, outoa valoa, tähtiä ja kainaloita. 



tänä aamuna eräs tyttö alkoi kävellä portaita hitaammin koska tunsi ettei ole tarvetta kävellä yhtään sen nopeammin kuin mitä tarvitsisi. 

9. marraskuuta 2011

63

"sit kun olin pakannu laukun ja olin menossa ovesta ulos niin äiti kysy et mihin sä olet oikein lähdössä. 
se oli varmaan unohtanu tai jotain. 
sanoin sille et lähen laikan luokse avaruuteen. 
no yllätys yllätys se kysy sit et no miks. 
vastasin et se on yksin niin kuin minäkin ja varmasti huolii kaverin."

istumme molemmat surkeassa tavarakasassa keskellä huonetta.
kasassa on sekaisin meidän kummankin tavaroita.
minun steppikenkäni, kirjeeni ja postimerkkini.
sinun rumpukapulasi, makuupussisi ja rastashampoosi.
tai no, en tiedä.
tavaraa on niin paljon.
kirkasvalolamppu on päällä.
minulla on maantiedon kirja, koe on huomenna eikä kiinnostusta lukemiseen ole tipan tippaa.
sinä olet aukaissut paksun kirjan, jossa on ainakin nyt niitä kauan kaivattuja charlie parkerin biisejä.
hei avaruuskoira, löysin taas kakkosvitosen. 
sänkykin on ihan sekaisin.
en ole pedannut sitä taas muutamaan päivään.

------


oksat ovat lehdettömiä ja alastomia, tavallaan en ole yksin ja tavallaan kuitenkin olen.
jotkut kutsuvat sitä ihmisen metafyysiseksi yksinäisyydeksi - minä vain tyydyn etsimään rahaa joka kolosta ja jättämään hienot nimitykset muille.
en jaksa enää pukeutua, löydän itseni yhä useammin likaisissa vaatteissa, collegehousuissa ja hupparissa jonka hihassa on tuntematon ruskea tahra.
hiuksiakaan en ole pessyt moneen päivään.
pienessä sisäisessä neuvotteluhuoneessa pelätään marraskuuta ja pidätetään hengitystä kun se alkaa.
lasketaan päiviä siihen että se loppuisi.
sitten voidaan taas huokaista helpotuksesta ja jatkaa elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.


-----------



piu pau come on and love me now laulaa nina persson ja istumme edelleen hamaan tulevaisuuteen asti lattialla ja sanot minua avaruuskoiraksesi ja järjestelet kaikki englanninkieliset pokkarini uuteen järjestykseen ja kerrot kaikkia sellaisia typeriä juttuja joita olet lukenut jostain kuvattomasta. sytytät kynttilöitä ikkunalaudalle ja piirrät minulle myöhäisen synttärikortin. niin tosiaan, täytin seitsemäntoista vuotta, mihin se hävisikään, säilömuistin lokerikkoihin, keität teetä joka jää juomatta ja sekava tavarakasa kasvaa vaan, sytytät huoneeseen auringon aamulla kun annat minun nukkua ja kaiken valua hiljaa eteenpäin, kaipaan pysyvyyttä ja jäämistä, ajatusten tavoittamista ja sellaista, apua, sana katosi taas, hävitän nykyään kaikki sanat. 
avaruuskoira. 




Minä ja Ville Ahonen - Juoksen niin kauan



2. lokakuuta 2011

62


pesen hampaita.
levitän sinivalkoista hammastahnaa hammasharjan toiseen päähän ja yritän jynssätä pahan maun pois suusta ja pahan olon pois kehosta. 
kumpikaan ei poistu. 

vasta kun olen antanut päivien kulkea, hetkien valua hiekkana sormistani, ja olen antanut itseni pudota puun oksalta kylmään lumihankeen pimeän metsätien penkalle. 
vasta sitten pyykinkuivaustelineet kuivaavat likaiset vaatteet ja pato sisimpään on jälleen rakennettu. 
pöydälle unohtunut appelsiini saa kuorensa takaisin. 
alastomuutta ei tarvitse pelätä, hei. 
ai ei vai?

minun ja hammasharjan ulkopuolella on vain epävirallinen todellisuus, joka ei olekaan todellisuutta. 
se vain kutsuu itseään sillä nimellä. 
astronautit matkustavat avaruuteen, uusia hautoja kaivetaan hautausmaille, sairaalat ja postitoimistot avaavat ovensa eikä aika ole edes vielä pysähtynyt, ei sillä tavalla kuin haluaisin. 
jarrutan ja jarrutan, painan jarrupoljinta eikä mikään pysähdykään. 
seison keskellä katua valkoisessa mekossa ja huudan täyttä kurkkua: 
pysähtykää 
odottakaa 
olen vain vähän hitaampi
tulkaa takaisin 




life hurts, baby. 



...mutta mitä kummaa?
maa alkaa kuivua nopeammin rankkasateen jälkeen. 

25. syyskuuta 2011

61



pidä omenas
pidä luumut ja mansikat 



pidä päärynät
pidä koko sun puutarhas



sitä satoa 
minä aio en korjata



ei ne vähempää vois houkuttaa 
mulla on niin paljon parempaa



se mua illan valveilla odottaa
käärii peittoon ja laittaa nukkumaan



pidä lupaukset 
pidä sanatkin omanas



kun et kuitenkaan
pääse niitä lunastamaan



ei ne vähempää vois houkuttaa 
mulla on niin paljon parempaa




se mua illan valveilla odottaa 
käärii peittoon ja laittaa nukkumaan



ei ne vähempää vois houkuttaa 
mulla on niin paljon parempaa



se mua illan valveilla odottaa
käärii peittoon ja laittaa nukkumaan 













rakastan reginan uutta levyä. 
ei muuta. 














24. syyskuuta 2011

60

 TÄNÄÄN AION RAKASTUA 


... kolmanteen ihmiseen joka tulee ulos levykauppa äxän ovesta sateiselle kadulle.
hän olisi miettinyt samanlaisia ajatuksia tänä aamuna noustessaan sängystä ja kävellessään hiukset sekaisin vessaan.
laskisin sekunteja ja huutaisin perään moi, ja hän vastaisi, uusi kassillinen uusia levyjä tuoksuisi laukussa uudelta, tai ei, ehkä ne ovat käytettyjä.
sittenkin.

kertoisin hänelle kuinka minusta on tuntunut niin kauan niin yksinäiseltä.
katselisin auringonpaistetta hänen kainalonsa alta ja kuuntelisin koko yön niitä uudelle tuoksuvia levyjä joissa viulut soittavat taustalla juuri silloin kun palaisin hänen viereensä sohvalle.
avaisin parvekkeen oven ja laittaisin hellan päälle hänen kanssaan.
hän tekisi minulle olohuoneen lattialla kalanruotoletin vähällä valolla.
ei hän valoa tarvitsisi, sillä hän elää pimeässä, koska ei osaa vaihtaa lamppuja, niinhän, niin se oli, miksi niitä pitäisi vaihtaa, eihän siinä ole mitään järkeä, kun ajan voi käyttää paljon hyödyllisemminkin. 
sitten en ole enää rajoittunut, saan puhua mitä haluan, ja niin puhun kuolemasta ja rakkaudesta, suurten oopperateosten aiheista ja kohtauksista, näkemistäni elokuvista ja siitä kun ihmiset eivät katso lopputekstejä loppuun asti ja valot syttyvät ennen aikojaan, eikö olekin perseestä, on se, puhun osaamistani kielistä, ruotsi on kaunista ja ranska hienostunutta, hassua että ajattelen ruotsista niin, puhun färsaarista ja niihin liittyvistä päätöksistäni, loputtomista eristäytyneisyyden ja unohdetuksi tulemisen tunneista jolloi kello tikitti yksinään seinällä eikä kukaan muu ollut paikalla, NN:n kuolemasta, se traaginen auto-onnettomuus, joka päättyi kyyneliin ja nina perssonin ääni lakkasi soimasta, ja vaaleanpunaisesta talosta, venäläisistä maailmankartoista seinillä ja bussien pehmusteista, naurat hyppelehtivälle keskustelullemme, ja palvelutalon ikkunat ovat olleet pimeinä jo kauan, juopot on saatettu koteihinsa nukkumaan...

...ja me astumme yhdessä takapuutarhaan, 
paljain jaloin kostealle, 
liian kylmälle maalle jonka päällä myös puutarhan kanit juoksevat näkymätöntä vihollista karkuun kuin henkensä edestä, 
puut ovat kerroksittain ja kukat nuokkuvat kuin pienet lapset, 
aidat jättävät meidät tänne, 
ja tunnelma on, 
niin, 
pudistan päätäni, 
en oikein tiedä, 
hei tullaan iltapäivällä tänne aamuteelle, 
loppuviikko voidaan puhua facebookin chatissa, 
et muista nimeäni sillä sinulla on aina ollut niin huono nimimuisti, 
ihan pienestä asti, 
et muista, 
mutta minut yrität muistaa koska olen sen arvoinen, 
jotkut taas eivät, 
itse asiassa, 
jos tarkemmin sanotaan, 
hyvin harvat ovat. 


TÄMÄN YHDEN VUOROKAUDEN AJAN HALUAN OLLA VAIN JA PELKÄSTÄÄN VASTARAKASTUNUT. 


Pyhimys - Talvipuutarha

21. syyskuuta 2011

59

etsin kadonneita sointuja, kun huoneessa ei ole ketään. 
sormet haparoivat koskettimilla. 
tämä on jotain uutta ja uskomatonta. 
löytöretki jonne olen kerrankin pakannut tarpeeksi hyvin. 
ja tarpeeksi hyvä on se, kun hammasharja puuttuu. 
ettei vain olisi liian helppoa. 

aloitan hitaasti.
esmollikutonen. 
beeduuriseiska kautta äf. 
lasken mukaan myös ne sävelet, jotka epätoivoisina pyrkivät seuraavalta pysäkiltä kyytiin.
ne tarvitsevat jonkin paikan missä on hyvä olla ja tuntee olevansa hyödyksi. 
niin kuin minäkin. 

kun sävelet ovat löytyneet, ne täytyy vielä kääntää oikeiksi sointukäännöksiksi.
yritän selittää itseään mainostavalle dominantille, että ei, et voi tällä kertaa olla soinnun korkein sävel.
seuraavalla kerralla sitten.

mutta eivät ne ole ne pienet jännittävät asiat.
ne ovat ne soinnut.

niin hienoihin sointuihin en ole koskaan törmännytkään.
alennettu kvintti tuntuu selkäytimessä asti, se on kuin lupaus tulevasta.
koko kappale on palasten putoamista pehmeälle sängynpeitolle, muovipussiin pakattu sämpylä, suklaalevyn jämät, pimenevä syysilta ja lämmin syli.
kuulen, kuinka hiusharjasta poimitut hiukset laitetaan roskikseen ja tunnen raukean, neljätoista tuntia valvoneen kehon makaavan vieressäni.
ympärilleni kiertyneeseen käsivarteen on tatuoitu yksi sana:
elossa. 

ja silloin tiedän, että kun vaihdan sointua, sade päättyy tältä päivältä, jossain kaukana hiekkamyrsky hiljenee ja lapset syntyvät äitiensä kohduista, puhelin soi mutta en kuule puhelua, ihmiset tulevat väsyneinä töistä, keltaiset lehdet uiskentelevat lätäköissä, pikkulapsilla on kurahaalarit, ja sinun junasi tulee asemalle, se on toiseksi viimeinen juna, sointu vaihtuu uudestaan, olet portaita laskeutuvista matkustajista ainoa joka näyttää hieman eksyneeltä, juoksen sinua vastaan, lätäköt lotisevat punaisten kumisaappaideni alla, kiskaiset minut syliin ja jalkani irtoavat hetkeksi maasta ja kohoan taivaalle, korkeus on päätähuimaava, tunnen suurta onnea, flanellipaitasi on sateesta märkä ja tänään juuri minä olen se tyttö taivaalla, lucy in the sky with diamonds, uskotko, hypimme eteenpäin käsi kädessä ja vesilätäköt eivät ole meille esteitä, vain hidasteita, nyt on lähtölaskenta, fly me to the moon, laukkusi on olallani kevyt, pianokappale ja rahat lopussa. 

minusta tuntuu, että SE on hyvin lähellä.
pian opin soittamaan intohimoisesti, näyttämään tunteeni ja kertomaan tarinoita, eikä soittoni ole enää matemaattisten yhtälöiden ratkaisemista.


asysi. 
beeduuriseiska kautta ges. 

13. syyskuuta 2011

58

"jos tahtoisit, minut pystyisit murskaamaan, kokonaan tuhoamaan.
--
jos tahtoisit, minut voisit saada hajoamaan, pieneksi riutumaan.



ilman sinua olisin sumussa. 
ilman sinua olisin sadetta.  "

tänään oli hyvä ja myös sateinen ja hieman surullinen päivä.
sellainen päivä kun soitetaan vain triste-aiheisia pianokappaleita.
lepään aalloilla. 


onneksi juuri sinä olet olemassa, niin minun ei tarvitse kulkea sumussa.
onneksi juuri minä olen olemassa, niin minun ei tarvitse olla sadetta eikä harmaata puuroa aamuisin kattilan pohjalla.
kosketan pöytää pimeässä, haparoin ja löydän sen.
esineet ovat paikoillaan.

joku on taas painanut shufflea.
 päätin ostaa seuraavan levyn .

Regina - Lepään aalloilla

12. syyskuuta 2011

57

herään aamulla kiinni sängyn reunassa puristaen sitä lujasti jos sä tahdot niin tuon sulle tiibetin vuoteeseen ja tiibet täyttää koko sängyn vuorilla ja munkkiluostareilla ja käteni ovat liian suuret että varmasti saan kaikki rakennukset rikottua ja lopulta päätän muuttaa kirjoille andorraan koska pidän enemmän pienistä asioista sitten pakkaan matkalaukkuuni hammasharjan ja puhtaat alushousut ja laukun sisällä on lappu jossa lukee whatever makes you happy ja näen kuinka eläimet vetäytyvät yöksi pesiinsä ja taivas muuttuu tummaksi ja valheet ovat tosia ja pihan kaikki jänikset ovat kolojen kautta puolitiessä helvettiin ja kaikki seinät ovat silkkaa surrealismia ja tulevat vauhdilla kallioiden läpi räjähdellen pieniksi palasiksi jotka pistelevät jalkapohjia kun olen joku aivan muu ja otan uuden uskonnon virheenä joka tapahtuu

sitten biisi loppuu ja radiosta alkavat iskelmän mainokset.
kahvikuppi on tyhjä ja pelloilla on aamu-usvaa.
kevyesti hahtuvina, suu auki, vasta esiin tulleina poppelipuun kukkina.
olisin sittenkin ehtinyt syödä. 

 

9. syyskuuta 2011

56

tölkkien irronneita kiinnikkeitä sataa taivaalta niskaan kuin tähtiä
o-o-o-o-o-o-o-oo
valkoisia pullataikinan kaltaisia rakkoja paisuu tiettyihin kohtiin kehossa
tummanpunaisia arpia ilmestyy vatsan ympärille kuin tyhjästä vatsan kasvaessa ja pyöristyessä
o-o-o-o-o-o-o-oo


sekunnit ovat vuosia
tavarat eivät ole todellisia vaan asioita joiden läpi voit työntää kätesi
korvissani pauhaa kitara ja lauma sanoja jotka salpaavat hetkeksi hengitykseni
minusta ei jää varjoa 
sinusta ei jää jälkiä
ihmiset on sairaan kauniita


taas taas taas
huuleni liikkuvat typertyneesti
oksennan suustani monta lausetta
arvaamattomia, kyynisiä
aivan kuin ne olisivat jonkun toisen sanomia
lauseet eivät pääty pisteeseen, kengät irtoavat jalasta kuin huomaamatta
en näe kiviä, kompuroin pimeässä ääniä kohti tummalle rannalle
oksennan uusia lauseita veteen
ne uppoavat sinne ja jäävät kaikumaan raskaaseen ilmaan
ääneen lausutut ajatukset jotka eivät pysy sisällä vaikka niistä kuinka yrittäisi pitää kiinni ja niitä yrittäisi peittää

...herääminen.


7. syyskuuta 2011

55

ihmiset ovat auringon säikäyttämiä, vaeltavat kuin minuutin tarkkuudella kulkevat kellot. 
tiessä on vuorotellen kuuma, vuorotellen viileä kohta. 


henkilö ja tapahtuma kerääntyvät yhteen, kuvat sykkivät ja selkenevät, saavat kadonneita värejä takaisin, kuin hetkeksi rikkoutunut television kuvaputki. 
kuvat väreilevät silmäluomieni takana ja suuni aukeaa iloiseen huutoon joka ponnahtelee seinistä. 


sillä ne ihmiset joita rakastat, 
murenevat kanssasi aikojen saatossa, 
lukuisten syksyjen ja talvien jälkeen, 
eräänä tavallisena aamuna heräät ja huomaat, 
että heitä ei enää ole tai että et rakasta heitä enää tai että rakkautesi on muuttunut toisenlaiseksi, 
tai sitten käy juuri päinvastoin: 
ihmiset jotka ensin murenivat, 
tulevat pala palalta ehjiksi ja eloisiksi, 
eloisammiksi kuin olet aiemmin ymmärtänytkään. 


he saattavat kulkea ne samat reitit ohitsesi, 
juosta täyttä vauhtia portaat ylös, 
istua siihen vieressäsi niin pitkään tyhjänä ammottaneeseen pulpettiin ja pyytää puolihuolimattomasti muistiinpanoja lainaksi. 


olet tietysti hämmästynyt, 
et olisi voinut odottaa asioiden tapahtuvan niin päin, 
eihän se ole mahdollista, 
ajattelit jääväsi ikuisiksi ajoiksi paikoillesi, 
eteenpäin liikkumisenhan piti olla melkein kiellettyä, 
saati sitten luonnollista tai järkevää. 
mietit miksi sellaista tapahtuu, 
miksi olet yhtäkkiä niin lähellä polttopistettä ja samalla vain nousukiidossa, 
matkalla kohti sitä? 
mitä on tapahtunut?


kuulet koko ajan sisäisten rattaiden rasahduksia kun sanat ja kehot osuvat ikkunan kautta lattiaan osoittavassa valossa toisiaan vasten. 
lyhyet virkkeet pulppuavat suustasi kirkkaina, 
ne ovat tuoreita, 
aivan kuin tuoreet vihannekset tai pullat jotka ovat aivan eri asia nyt kuin parin päivän päästä. 
hengität välillä syvään ja joinakin epämääräisinä hetkinä suupielesi kääntyvät ylöspäin, 
pyyhkäiset hiukset kasvoiltasi ja jatkat, 
lausetta lauseen perään, 
silmät liikkuvat, 
kyllä, 
keho tuntuu taas omalta ja melkein hallittavissa olevalta epätoivoisen ja surullisen kuoren sijaan. 




kaikki on tässä. 
ne tsekkiläiset opiskelijat, jotka sodan aikana kirjoittivat seiniin: 
elämä on toisaalla, 
ovat väärässä. 
kaikki on tässä. 


lappalaiset ruojuet hiertävät jalkojani. 
tämän vuodenajan nimi on intiaanikesä. 


and I've got reasons to sing. 

1. syyskuuta 2011

54

joku on laittanut mun elämän shufflelle...

... mutta media playerissani on niin paljon kappaleita, että sama biisi ei toistu moneen tuntiin.




ei muuta.
tulin jakamaan vaan tän yhden ajatuksen ajan puutteen vuoksi.
se on pitänyt jakaa jo pitkän aikaa.
se on täyttänyt kouluvihkojen marginaalit ja kalenterin sivut.


seuraavaksi aion poistua kentältä voittajana.
laitan oven perässäni kiinni ja katoan pimeään syysyöhön.
voin hyvin ja olen minä. 


"ja kun herään, en voi uskoo et oon valveil."












15. elokuuta 2011

53

kuin olisin ollut pitkän aikaa hiljaa, vaiennut kokemastani. 
kävelin pitkin jalkakäytävää tennarit täynnä kiviä. 
kun aikaisemmin pienetkin asiat tuntuivat suurilta, niin nyt kaikki suuretkin asiat tuntuvat pieniltä. 
laukkuni täyttyy ja muuttuu raskaaksi. 
lopulta en enää jaksa kulkea ja nukahdan junaan. 
arvuuttelen kuinka moni näkemistäni kasvoista on leikannut tai kasvattanut hiukset. 


ei, mitään odottamatonta ei tapahtunut. 
mitkään haaveet eivät käyneet toteen. 
hiukseni ovat yhtä takkuiset kuin ennenkin. 
olen yhtä nälkäinen tunteille kuin ennenkin. 


"käykö niin, että jossain vaiheessa se lakkaa tuntumasta pahalta?
ei itketä tai pelota se ettei saa ketään mukaansa." 

tänään tämä kaupunki ei nujerra minua. 
enkä minä itsekään nujerra itseäni. 

10. elokuuta 2011

52

mitä siinä on kun olen yhtäkkiä ruskeampi ja samaan aikaan vaaleampi, en tahtoisi enää millään vastata puhelimeen enkä lähteä.
istun tuijottamassa valoa ja nilkassani on tussin tekemä tahra.
tunnistan niiden alkamisen nyt.
parhaat ystäväni: pienet ja vihaiset aamut.
aamut joina kieltäydyn nousemasta ja suhtaudun negatiivisesti siihen mitä päivä tuo tullessaan.

huomasin sen eilen että syksy lähenee.
makasin juna-aseman penkillä ja nukuin.
tuijotin raiteiden yllä lepattavia pihlajia.
avasin silmät ja siirsin mielessäni sijaintiani osoittavan pelinappulan imatralle.
pihlajissa oli jo punaiset marjat ja junat kulkivat ohitseni hitaasti.
en halunnut liikkua eteenpäin, istuin vain ja niistin nenääni.
yhä uudestaan ja uudestaan.
kun ukkonen ja kaatosade värittivät iltataivaan, istuin kuistilla katsomassa pimeään.
olin sulkenut muutaman ajatuksen lukolliseen päiväkirjaan jotteivat ne pääsisi sieltä ollenkaan ulos.

nyt aamu on hiljainen, teemuki tyhjenee ja voirasia sulaa pöydällä.
ajattelen venyttelevää kissaa ja pelkästään ajatus herättää lihaskivut hartioissa ja jaloissa.

aina kun katson kelloa se tuo tietyn hetken lähemmäksi
hetken jota en mieluummin kohtaisi
hetken jota varten vähintään leikkaisin pois pitkät hiukseni
olisin edes jotenkin muuttunut
täyttäisin lattian päästäni pudonneilla suortuvilla kokonaan
pyörtäisin päätökseni leikin pitämisestä pelkkänä leikkinä 
makasin maassa pellolla ja taivas liimaantui kiinni kasvoihini kuin kangas joka antoi minun hengittää pienin varovaisin nykäyksin 
avasin taivaalla olevan vetoketjun ja kaikki oli hetken siinä 
la da da daa


Minä ja Ville Ahonen - Sano

22. heinäkuuta 2011

51








kartan mukaan muumimamma ja muumipappa asuvat eri huoneissa ja tiuhtilla ja viuhtilla on oma huone vaikka he eivät tarvitsekaan sänkyä sillä he nukkuvat lipaston laatikossa. 









juomme kahvia
syömme soijarouhetta
meitä väsyttää
norsujen hautausmaa postmoderni

järvi näyttää kaukaa tyyneltä mutta lainehtii sisältä. 
kuulen ääniä joita vanhukset eivät kuule auringon pysyessä vielä samaan aikaan taivaalla kun me puhumme ja keinu natisee kuin ei tahtoisi lopettaa. 
pieni lamppu loistaa, hatut seinällä ovat järjestyksessä. 
päiväkirjani täyttyy painottomista lauseista sinisestä musteesta ja pisteet jäävät pois. 
näen edessäni tasapainossa olevan keinulaudan. 
raahaan vaatteita lattialle monia kasoja, on taas tullut aika. 
aika kerätä tavarat kasaan, poistua. 
huivi tuoksuu äidiltä. 

leikin ajatuksilla nykyään ihan liikaa, ne ovat ainoat leikkitoverini. 
viime aikoina olen leikkinyt sellaista leikkiä, että olen pakannut elämästäni yhden vaiheen pois ennen kuin se on alkanutkaan. 
olen kuvitellut niitä monia papereita, perusteluja ja kommentteja joihin en sen jälkeen tahtoisi vastata. 
niissä kuvitelmissa allekirjoitan paperit ja sulkeudun uudestaan valokuva-arkistoon. 
teen ylitöitä myöhään iltaan. 
tulen kotiin ja avaan jogurttipurkin.
myyn savuavat kirjani hyllystä pois, ne kaikki. 
en tarvitse niistä mitään. 

tänään päätin, että tuo leikki jää leikiksi. 



13. heinäkuuta 2011

50


juuri äsken ammuin papukaijan, joka istui olkapäälläni ja hoki raakkuvalla äänellä: 

aikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuuaikaloppuua

se sätki vähän aikaa ja oli lopulta hiljaa
lattialla oli verta, peitin sen matolla
ruokapöydässä aion pitää suuni kiinni








10. heinäkuuta 2011

49



niin minä makasin kalliolla ilta-auringossa välittämättä pienistä kivenmurikoista jotka hieroivat niskaani. 
veden alla oli kivi, joka oli lähellä pintaa. 
sen päälle pystyi kiipeämään ja olemaan hetken jeesus. 


puolipimeässä konservointihuoneessa haparoin esineiden nimiä ja numeroita, ja jos joku kysyy minulta jotakin, suuni on niin kuiva, että vastaukseksi tulee epämääräistä muminaa. 
tulen kotiin ja alan hetken mielijohteesta tehdä ristipistoja. 
yritykseni ei ole tuomittu tuhoutumaan. 
pahin mahdollinen riski on kesken jääminen. 


ilmassa on jotakin painostavaa ja outoa. 
yön prinsessa kukkii tänä yönä. 

käännän päätäni pöydän suuntaan ja yritän kiinnittää huomioni epämääräisistä valokuvista puuttuviin esineisiin ja antaa niille identiteetin, jotakin joka kertoisi muille keitä ne ovat. 
koska ne ovat esineitä, ne eivät voi sanoa sitä. 
radiosta soi huonolla äänentoistolla jokin kauan sitten kuultu kappale, josta muistan pari tahtia: 
yritän tapailla säveliä, mutta lopulta päädyn rummuttamaan kuviteltuja ja sekavia rytmejä työpöydän pintaan kuin jossakin epätodellisessa unessa, josta herätessä muistaa vain yksityiskohtia ja tuoksuja ja muutaman lauseen. 
potkaisen kengät pois jaloista pöydän alle ja täytän mustavalkoisilla tornitaloilla kuvioidun teemukin kylmällä vedellä uudestaan. 
pöytälamppuun ei tule valoa, joten jään esineet seuranani hämärään, vaikka ulkona paistaa aurinko. 
hengitän kämmeneeni kuumuutta ja yritän etsiä koodia koko projektin ja kaiken ratkaisemiseen, turhaan. 

niin kuin aina ennenkin, päädyn tekemään listan siitä miten asian pitäisi olla. 
siinä listassa verbit ovat vihaisia imperatiiveja, tai oikeastaan narri-imperatiiveja, kun käännän listan huvittavaan suuntaan - niin kuin se pitäisikin tehdä, ainakin luotettavien lähteiden mukaan. 

lopulta päädyn jättämään kaiken sellaisena paikalleen ja antamaan yhdellä niistä miljoonista kerroista jälleen periksi. 

7. heinäkuuta 2011

48


kaikki on tässä.


ei ole mitään salattuja tarkoituksia.



täältä ei pääse sinne, mutta mihinkään muuallekaan ei voi mennä.


me kaikki teemme jo kuolemaa, ja pysymme kuolleina kauan aikaa.


mikään ei ole pysyvää.



et millään voi saada kaikkea mitä haluat.



et voi pitää itselläsi mitään, mistä et päästä irti.


saat vain sen mistä luovut.


 menetykset eivät johdu mistään erityisestä syystä.


(ajatelmat Sheldon B. Kopp: Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus)





47

kahvi loppuu juuri ennen kuin pääsemme keskustelun viimeisiin lauseisiin.
olen ollut täällä jo puoli tuntia yliaikaa.
yhtäkkiä muistan, kuinka kyselin pääkaupunkeja.
kukaan ei ollut kuullut mainitsemistani maistakaan.

ennen kahvitaukoa etsin kadonneita oranssinvihreitä housuja.
lopulta ne löytyivät.
puun juurella oli vauvan vaippoja.
en ole miettinyt tulevaisuuttani ollenkaan. 
minusta se on hyvä juttu. 
olen vain istunut nenä kiinni kirjassa ja luullut että löydän sieltä jotain osviittaa. 
se vain tuntuu niin hyvältä. 
hajota johonkin ihan toiseen maailmaan. 
hetken kaikki on vain tekstiä, joka herättää mielikuvia minussa. 
jokainen ajatus tiivistyy isoon alkukirjaimeen ja pisteeseen. 
miltäkö nyt tuntuu? 
siltä että haluaisin kiirehtiä siihen elämänvaiheeseen. 
haluaisin että lukio olisi jo ohi. 
haluaisin olla siellä ja siellä ja siellä missä hän on. 
haluaisin olla sitä ja sitä ja sitä ja siitä. 
haluaisin istua junassa tietämättä milloin tulen takaisin sieltä ja sieltä ja sieltä. 
haluaisin vääntää radion kovemmalle ja lukea kaksitoista helsingin sanomien kuukausiliitettä putkeen ja että sataisi. 
haluaisin pystyä ajattelemaan tunteellisia ajatuksia niin että hallitsen niitä. 
haluaisin pystyä hyväksymään sisälläni olevan pahan jotta voisin lopettaa haluamisen tulla hyväksi ihmiseksi. 
jokainen vastaantuleva tyttö on hätkähdyttävän tutun näköinen. 
tanssin oksansa alas laskeneiden puiden valonläikissä ja tiedän että minun ei tarvitse tehdä todellisuudessa mitään. 
unohdan avaimen hedelmäkoriin.
pitsipeitto on painanut jalkapohjaan kuvion.
avaan silmäni äärimmilleen ja tuijotan kirkasta pistettä.
sammutan laitteet ja palaan luulemaani afganistaniin.
se siitä.
ja siitä ja siitä ja siitä.
vaan ei siitä.

4. heinäkuuta 2011

46

laita meille jotakin musiikkia. 
meen nyt hakee mun kolitsin. 
tässä ois näitä kahta. 
kumpaa otat?
paahdappa meille pari leipää. 
pitää oottaa että tulee hyvä hiillos. 
ei apua mun pitää mennä huomenna töihin ja kello on jo yks! 
hyi että tää on tällästä taikkarimusaa. 
mutta nää on sentään tehny helsinki priden tunnusbiisin. 
ei tosta kaiuttimesta ees kuulu mitään. 
me ollaan jo syöty yks kokonainen kurkku. 
oottakaa, käyn salaattia kasvimaalta. 


itikoita on juuri sen verran, että hupun päähän vetäminen riittää suojaksi.
rosmariinilla, timjamilla ja ruohosipulilla maustetut haukipalat hupenevat lautasella kunnes jäljelle jää vain kasa paistuneita, kitkeriä kasveja.
pimeä laskeutuu hitaasti.

Maria Gasolina - Kadulla, sateessa tai landella

2. heinäkuuta 2011

45

kuulemani mukaan jopa strömsön toimittajat itse heittävät herjaa siitä, että asiat eivät aina mene niin kuin strömsössä.
juuri kun lautasellani on jäljellä puoliksi syöty kesäkurpitsanpala ja vähän salaattia, huomaan sen.
rannassa on kutsumaton vieras.



en ole koskaan ennen nähnyt vierasta.
vaikka vieraan värit ovat päätähuimaavat, se on tullut vettä pitkin täysin äänettömästi.
olen melko varma, että vieras on tullut tarkkailemaan minua.
ehkä vahtimaan.
verbit katoavat, luikertelevat vauhdilla heinikkoon ja kivien koloihin.



mietin hetken.
pitäisikö vieraalle tarjota palanen keittiössä odottavaa mansikka-marenkitorttua?
entä jos tarjoaisin vaikka ylimääräisen palan marengin sitkistyttyä sen jälkeen kun kaikki muut ovat syöneet?



onneksi minä olen melkeinaikuinen.
siispä ajatuksilla leikkiminen jää siihen.
kävelen poluilla ja suutun kävyn pistäessä paljasta jalkapohjaa.
havahdun kirjahyllyn lampun pudottua putkiradion päälle.
olen purkanut tavarani ajat sitten laatikoihin.
aivoni askartelevat yhden tietyn kohtaamisen kanssa, enkä ymmärrä miksi ne juuri nyt haluavat tarttua siihen, sillä koko juttuhan on ihan epäolennainen, tuulesta temmattu kuten vieraanikin.
se, että ihmettelen ajatuksen epäolennaisuutta, saa minut kuvittelemaan sen vielä olennaisemmaksi, pian yhtä konkreettiseksi kuin reidessäni paistava punainen, koiran kynnen tekemä naarmu.
se tapahtui samana päivänä kun revin uuden takkini.
kaksi päivää ennen kuin halusin luoda jotakin uutta.

aamulla valot ovat päällä.
vain muutama porras, niin pääsen työntämään avaimen lukkoon.
museo ottaa minut taas rauhalliseen, kiireettömään syleilyynsä.
niin kiireetön se on, ei riipu edes puutolpassa roikkuvista juna-aikatauluista.

kuuntelen ohikiitävää veturia.
syntyy pesä, jossa on vain yksi laki:
tuntuu että muut ehtivät kokea, me emme.
mutta juuri silloin me koemmekin sen kaiken mitä halusimmekin.





29. kesäkuuta 2011

44



muutin tavarani saarelle 


kiipesin katolle


olin jättänyt murheet


olin maalannut seinät 


olin siivonnut suuni


vain laiva huusi 


tietä oli rakennettu pitkään


kuopasta nostettiin tänäänkin kylmää savea 


päätin hankkia lapion, peitän sillä jäljet jotka seuraavat mantereelta


hei sillalta ongitaan


hei juon kalamiesten kanssa madeiraa 


hei jos silta sattuisi romahtamaan, ei, en palaisi mantereelle milloinkaan


heilutin tietäjänaisille


laskeuduin kadulle


olin korjannut ryhdin 


olin täynnä ideoita joita naapuri matki 


vain paju itki


joku katsoi minua pitkään


pilven raosta pääsi pikkuisen liikaa valoa


päätin hankkia ritsan, käytän sitä keväisin itsepuolustukseen


hei, sillalta ongitaan, hei juon kalamiesten kanssa madeiraa!


hei jos silta sattuisi romahtamaan, ei, en palaisi mantereelle milloinkaan!


vain paju itki, vain laiva huusi


olen melkein kuin uusi 
olen melkein kuin uusi 
olen melkein kuin uusi 

olen kuin uusi 


(Scandinavian Music Group: Melkein kuin uusi) 




ikään kuin huomaamattani, ikkuna on jäänyt auki ja viimeiset jäätelöpalat vaeltaneet kylmään kaakaolasiin. 
suljen kirjan viimeisen sivun. 
päättelen kellonajan siitä, että aurinko ei enää paista niin korkealta. 
luullessani, että kaikkien muiden paitsi minun on helppoa saada elämäänsä kauniita ja hienoja hetkiä, tulin tietämättäni tehneeksi sellaisen itse. 
ihan yksin itse itselleni, ilman ulkopuolista apua. 
mustaviinimarjamehu viinilasista, pilvetön taivas ja vain veneiden vuoksi aaltoileva vesi. 
huokaisen ja kiskaisen otsahiukset päälaelle. 
mutta se huokaus ja se kiskaisu ovat sävyltään onnellisia. 
yhtä onnellisia ja täysiä kuin kesäyössä järven yli kaikuvat saksofonin sävelet. 
yhtä onnellisia kuin viimeiset polkaisut polkupyörän polkimiin ennen ylämäen loppua ja huikaisevan alamäen alkua. 


en tunne minkäänlaista halua kietoa käsiä polvieni ympärille tai sulkea silmiä. 

olenko uusi? 
vai se sama vanha? 
en kumpaakaan. 
olen melkein kuin uusi.