juuri kun lautasellani on jäljellä puoliksi syöty kesäkurpitsanpala ja vähän salaattia, huomaan sen.
rannassa on kutsumaton vieras.
en ole koskaan ennen nähnyt vierasta.
vaikka vieraan värit ovat päätähuimaavat, se on tullut vettä pitkin täysin äänettömästi.
olen melko varma, että vieras on tullut tarkkailemaan minua.
ehkä vahtimaan.
verbit katoavat, luikertelevat vauhdilla heinikkoon ja kivien koloihin.
mietin hetken.
pitäisikö vieraalle tarjota palanen keittiössä odottavaa mansikka-marenkitorttua?
entä jos tarjoaisin vaikka ylimääräisen palan marengin sitkistyttyä sen jälkeen kun kaikki muut ovat syöneet?
onneksi minä olen melkeinaikuinen.
siispä ajatuksilla leikkiminen jää siihen.
kävelen poluilla ja suutun kävyn pistäessä paljasta jalkapohjaa.
havahdun kirjahyllyn lampun pudottua putkiradion päälle.
olen purkanut tavarani ajat sitten laatikoihin.
aivoni askartelevat yhden tietyn kohtaamisen kanssa, enkä ymmärrä miksi ne juuri nyt haluavat tarttua siihen, sillä koko juttuhan on ihan epäolennainen, tuulesta temmattu kuten vieraanikin.
se, että ihmettelen ajatuksen epäolennaisuutta, saa minut kuvittelemaan sen vielä olennaisemmaksi, pian yhtä konkreettiseksi kuin reidessäni paistava punainen, koiran kynnen tekemä naarmu.
se tapahtui samana päivänä kun revin uuden takkini.
kaksi päivää ennen kuin halusin luoda jotakin uutta.
aamulla valot ovat päällä.
vain muutama porras, niin pääsen työntämään avaimen lukkoon.
museo ottaa minut taas rauhalliseen, kiireettömään syleilyynsä.
niin kiireetön se on, ei riipu edes puutolpassa roikkuvista juna-aikatauluista.
kuuntelen ohikiitävää veturia.
syntyy pesä, jossa on vain yksi laki:
tuntuu että muut ehtivät kokea, me emme.
mutta juuri silloin me koemmekin sen kaiken mitä halusimmekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
sano jotakin