niin minä makasin kalliolla ilta-auringossa välittämättä pienistä kivenmurikoista jotka hieroivat niskaani.
veden alla oli kivi, joka oli lähellä pintaa.
sen päälle pystyi kiipeämään ja olemaan hetken jeesus.
puolipimeässä konservointihuoneessa haparoin esineiden nimiä ja numeroita, ja jos joku kysyy minulta jotakin, suuni on niin kuiva, että vastaukseksi tulee epämääräistä muminaa.
tulen kotiin ja alan hetken mielijohteesta tehdä ristipistoja.
yritykseni ei ole tuomittu tuhoutumaan.
pahin mahdollinen riski on kesken jääminen.
ilmassa on jotakin painostavaa ja outoa.
yön prinsessa kukkii tänä yönä.
käännän päätäni pöydän suuntaan ja yritän kiinnittää huomioni epämääräisistä valokuvista puuttuviin esineisiin ja antaa niille identiteetin, jotakin joka kertoisi muille keitä ne ovat.
koska ne ovat esineitä, ne eivät voi sanoa sitä.
radiosta soi huonolla äänentoistolla jokin kauan sitten kuultu kappale, josta muistan pari tahtia:
yritän tapailla säveliä, mutta lopulta päädyn rummuttamaan kuviteltuja ja sekavia rytmejä työpöydän pintaan kuin jossakin epätodellisessa unessa, josta herätessä muistaa vain yksityiskohtia ja tuoksuja ja muutaman lauseen.
potkaisen kengät pois jaloista pöydän alle ja täytän mustavalkoisilla tornitaloilla kuvioidun teemukin kylmällä vedellä uudestaan.
pöytälamppuun ei tule valoa, joten jään esineet seuranani hämärään, vaikka ulkona paistaa aurinko.
hengitän kämmeneeni kuumuutta ja yritän etsiä koodia koko projektin ja kaiken ratkaisemiseen, turhaan.
niin kuin aina ennenkin, päädyn tekemään listan siitä miten asian pitäisi olla.
siinä listassa verbit ovat vihaisia imperatiiveja, tai oikeastaan narri-imperatiiveja, kun käännän listan huvittavaan suuntaan - niin kuin se pitäisikin tehdä, ainakin luotettavien lähteiden mukaan.
lopulta päädyn jättämään kaiken sellaisena paikalleen ja antamaan yhdellä niistä miljoonista kerroista jälleen periksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
sano jotakin