47

kahvi loppuu juuri ennen kuin pääsemme keskustelun viimeisiin lauseisiin.
olen ollut täällä jo puoli tuntia yliaikaa.
yhtäkkiä muistan, kuinka kyselin pääkaupunkeja.
kukaan ei ollut kuullut mainitsemistani maistakaan.

ennen kahvitaukoa etsin kadonneita oranssinvihreitä housuja.
lopulta ne löytyivät.
puun juurella oli vauvan vaippoja.
en ole miettinyt tulevaisuuttani ollenkaan. 
minusta se on hyvä juttu. 
olen vain istunut nenä kiinni kirjassa ja luullut että löydän sieltä jotain osviittaa. 
se vain tuntuu niin hyvältä. 
hajota johonkin ihan toiseen maailmaan. 
hetken kaikki on vain tekstiä, joka herättää mielikuvia minussa. 
jokainen ajatus tiivistyy isoon alkukirjaimeen ja pisteeseen. 
miltäkö nyt tuntuu? 
siltä että haluaisin kiirehtiä siihen elämänvaiheeseen. 
haluaisin että lukio olisi jo ohi. 
haluaisin olla siellä ja siellä ja siellä missä hän on. 
haluaisin olla sitä ja sitä ja sitä ja siitä. 
haluaisin istua junassa tietämättä milloin tulen takaisin sieltä ja sieltä ja sieltä. 
haluaisin vääntää radion kovemmalle ja lukea kaksitoista helsingin sanomien kuukausiliitettä putkeen ja että sataisi. 
haluaisin pystyä ajattelemaan tunteellisia ajatuksia niin että hallitsen niitä. 
haluaisin pystyä hyväksymään sisälläni olevan pahan jotta voisin lopettaa haluamisen tulla hyväksi ihmiseksi. 
jokainen vastaantuleva tyttö on hätkähdyttävän tutun näköinen. 
tanssin oksansa alas laskeneiden puiden valonläikissä ja tiedän että minun ei tarvitse tehdä todellisuudessa mitään. 
unohdan avaimen hedelmäkoriin.
pitsipeitto on painanut jalkapohjaan kuvion.
avaan silmäni äärimmilleen ja tuijotan kirkasta pistettä.
sammutan laitteet ja palaan luulemaani afganistaniin.
se siitä.
ja siitä ja siitä ja siitä.
vaan ei siitä.