hait.
ne eivät jätä minua rauhaan.
istua pönötän kirkon penkissä, katselen mummoja joilla on suuret rintakorut ja jotka aloittavat virren seuraavan säkeistön liian aikaisin.
pelkään että paitani on takaa rytyssä ja joku näkee sen jos täytyy nousta seisomaan.
minulla on venäläinen ruusuhuivi ja likaiset kangaskengät.
kotikuntani uusi kirkkoherra hymyilee jossain tuolla etualalla ja tunnen itseni nopeaksi, kun en ole tiedostanut tätä yhtään.
mutta hait.
koko ajan ajatukseni karkaa niihin.
niiden rasvaisiin, suuriin maksoihin, niiden teräviin eviin, jotka viistävät vettä eivätkä pysähdy, niiden valkoisiin vatsoihin pääni yläpuolella, ja ne hampaat!
voin kuvitella kuinka ne terät tarttuvat ihooni ja repivät sen riekaleiksi.
ihan pieneksi silpuksi.
kuinka kelluisin sekavan irtonaisena minua kannattavassa vedessä, haiden risteillessä yläpuolellani.
enkä pelkäisi yhtään.
sileät vatsat ja kauas toisistaan loitontuneet silmät.
tekisi mieli koskettaa niitä vatsoja.
voi.
kurotan toistaiseksi vielä ehjän käteni kohti niitä, mutta ne ovat jo kaukana.
hait eivät voi hengittää jos ne eivät koko ajan ui.
kuiskuttelen niille niiden latinankielisiä nimiä.
selachimorpha.
minun nimeni ei ollenkaan kuulostaa noin lupauksia herättävältä.
mieleeni tulee kamala nuorten fantasiaromaani meren maailmaan menneistä lapsista.
hait ovat väärinymmärrettyjä, sillä liian monet pitävät kuitenkin delfiineistä enemmän, eikö?
siinä kirjassakin lapset ratsastivat delfiineillä.
hiton ääliöt.
minä olisin valinnut hain.
hait liukuivat ympäri kirkon korkeaa kattoa, näin eviä parven kaiteiden takana ja silmiä virsikirjatelineiden vieressä.
luin wikipediasta, että ne voivat lisääntyä neitseellisesti.
en tiedä mitä ajatella.
(mutta tiedän, mitä hait tahtovat kertoa.
aika on nyt kypsä poistumiselle.
joksikin aikaa vaikenemiselle.
menen puutarhaan tutkimaan karttakirjaa, ehkä laiturille laskemaan lautojen saamia naarmuja ja miettimään erilaisia ihmiskohtaloita tai yle radio yhden rauhoittavaa naisjuontajaääntä.
ehkä vain tuijottamaan seinää jossa loistaa harmaa lehtiotsikko.
oilin tulos parani viime vuodesta.)
"ja minä olin kuin aineeton hahmo
keskellä auringon lailla sisään purjehtivaa valokiekkoa,
joka lasikattoon koskettaessaan
särkyi kuin ilmapallo."
"en tiennyt koskaan olinko osa maata
kukkien kasvaessa minusta
tai olinko kävelevä olento -
nyt tiedän. "
-edgar lee masters
