147

rakkaani. täällä tulee pian talvi.
katso. maa on tuolla ulkona kuuran ja riitteen peittämä.
mä tuijotan ulos ikkunasta ja katson sua pehmeälehtisten ruukkukasvien takaa.
isterintien kuuset ovat siellä, ja mun unet ja vanhat tarinat mun juurilta.
niistä mut on tehty

146

tänään mä repesin sisältä auki kuin kotelo ja kyseenalaistin kaiken
totesin että olen aika irrallani, oikeastaan.
se on vähän sellaista nyt.
kyllästyin puheeseen ja taistelumiekkoihin ja samaan laimeaan tyhjyyteen mikä näistä päivistä lopulta aina seuraa.
sitten istuuduin raitiovaunuun ja itkin suoraan vastapäätä istuvan pojan kasvoihin, niin että tunneaallot vyöryivät pitkin hänen vaaleita hiuksiaan ja tuntematon poika katsoi minua hämmentyneenä.
jäin pois hautausmaan kohdalla ja kävelin loputtomiin loputtomiin kivien ja patsaiden ja mustuuden ja keltaisten vaahteranlehtien äänissä ja ajattelin ja lopulta aivosoluni eivät ottaneet enää mitään vastaan ja kuuntelin vain kappelista kaikuvaa urkumusiikkia
kengännauhat aukesivat ja sora valtasi märät kengänpohjat, epätasaiset hiukset muistuttivat yhtä rastaa ja kangaskassi oli täynnään tekemättömiä tehtäviä
eikä hautausmaa loppunut koskaan
eivätkä nimet eivätkä numerot
eivätkä ihmisten tarpeet ja toiveet toteutumattomat

pakenin arjen haamuja zen-oppaisiin
pakenin sua ja sun sanoja omiin eksyneisiin ajatuksiini, logiikkaan, sekaviin unikuviin metsäpoluista ja koteloituvista toukista ja puhelimen sammutettuun akkuun
pakenin teitä kaikkia saksofonin soittoon, siihen ääneen mikä oli vain varjo vanhasta ja viisivuotiaan piirustus tunteista ja itseni tuijottamiseen peilistä
en mä voi seistä teidän kaikkien edessä itseni takana jos mä en tee töitä
en mä vaan voi
ja kun mun pääkin on pölkystä ja niin hidas on mun hermoratasekasotku
ja kun avaan vuoteen ja paneudun pitkäkseni, päässäni soi

ne ei tahdo mua
ne tahtoo ingalsin lauran
sietämään kaiken ja anteeks antamaan
mut vielä mä nousen
ja maailmalle nauran 
vielä joskus teen niin kuin huvittaa



ja sitten kun se päivä tulee niin mä en naura niin että joku näkee
olen vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
menen ja otan sen kahvikupin käteen ja istun vain ikkunasta ulos tuijottaen sanomatta sanaakaan

145

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa en jaksa 






maailma odota kun mulla ei oo niin nopeat jalat kuin teillä muilla