137

tänään pääsin askeleen lähemmäksi jazzmuusikkoutta
se on hyvä juttu
ruusut kukkii ja tulee itku



enkä toivo matkalleni muuta kuin onnea

136

kun fakta on vaan se, että eletään sattumanvaraisessa maailmassa, sellaisessa paikassa missä pitää tehdä parhaansa että oppii ja pääsee eteenpäin toteuttamalla itseään, mutta mitkään kärsimykset ei johdu mistään tietystä syystä, etkä voi pakottaa ketään rakastamaan sinua ja samalla opin pikkuhiljaa elämään avuttomuuteni kanssa, hitaasti vaan pistelen menemään mutta kuitenkin meen ja muuta ei ole kuin meitsi itse vain ja muut, vähän se on mutta ei muutakaan ole


kaikki minussa on arvokasta, kunhan vain hyväksyn sen, sanoo sheldon b kopp ja tappaa buddhia tieltäni niin että päässä humisee



hei kaikki, musta vähän tuntuu että tajusin tänään jotain.

135

kun suljen silmät niin eteen tulee vain tie jolla ajan vastaantulevan kaistalla
ja seuraavassa hetkessä olen lihava roikkuva vanha nainen joka istuu jalattomana suuressa metallisaavissa 
ja kuva on otettu takaapäin niin että näkyy miten paljon hiukset ovat kasvaneet viime vuosien aikana
vatsamakkarat valuvat niin suurina että jalantyngät peittyvät ja nenäkin on valtava
tasan kello puoli viisi havahdun ja huomaan aluslakanan olevan aivan aivojen ullakon ja yläkerran välistä lautalattiaa peittävän pölyn peitossa ja että ilma on niin kylmä että ilman fleecetakkia palelen kesäyössä


"mutta joskus aikani yksin on pitkä 
keittiössä itken ja kasvoni vääristyneet heijastuvat ikkunaan
olen niin monta ja täynnä vihaa" 

134

torakoita, tora-torahampaita, kolareita, näkymättömiä ihmiskotiloita. 
kohtaloita ja niiden päällä kuoria. 
mun haavat sielussa paranee, me ollaan nuoria! 




peilikuvassa on uudenlainen mä - se ei kuule mitään. 
kuulet sä? hä? 


sato mustaa lumetta mun ikkunalaudat ja korvat ja silmätkin täyteen. 
avasin tuuletushormin mun ruokatorveen, se meni ja teki must säyseen. 

evoluutio anto meille pyörät, mut miten sua työnnän kun tulva ei mee laskuun? 


-pyhimystarinoita öisellä maantiellä vihan kourissa kuskin paikalla epätoivon vimmalla kun heikkous imaisee

133

"mitä uutta kuuluu?" rouva varis sanoi furzana. 
"uutta? mitä uutta?" varis vastasi wurzana. 
"no, lieju-uutisia tietysti."
"koiria. koirien paljous. koirien jättiläismäinen määrä. koirien liikapaljous. myös kilistelyä ja kalistelua." 
"minkä kilistelyä ja kalistelua?" 
"ei minkään."
"missä, oi missä tämä tapahtui, sano luojan tähden?"
"tuolla pilkkujen pilkkujen pilkkujen keskellä." 
"missä pilkkujen keskellä?"
"tuolla pilkkujen keskellä, tuolla puolen..."
"niin, niin. jatka. minkä tuolla puolen?"
"tuolla puolen..."
"älä keskeytä. tuolla puolen..."
"TUOLLA PUOLEN VIIMEISEN NÄKYVISSÄ OLEVAN KOIRAN! 
TUOLLA PUOLEN VIIMEISEN NÄKYVISSÄ OLEVAN KOIRAN!"


-Russell Hoban: Hiiri ja hänen lapsensa

132

en mä enää oikein pysty sanomaan mitään kun olen niin eri taajuudella kuin normaalisti
mutta kun ajettiin saabilla jonka jalkatila oli täynnä lehtileikkeitä etelä-sudanin viimeaikaisesta tilanteesta 
niin yhtäkkiä iski sellainen ihan sairas tunne vähän ennen sitä mutkaa kun ajettiin pois ruokolahdelta  
tuli yhtäkkiä sellainen olo kuin olisin uhanalainen eläinlaji ja että olen jotenkin hämmentävä tapaus
sellainen joka löytää aina jotakin 
siinä sitten posotin
pipo päässä ja kukkashortsit jalassa
jalat kojelaudalla
kuin hulluksi tulleena 
jännän äärellä kaksneljäseiska -ihminen
viimeistään vuoksenniskan kohdalla teki mieli itkeä 
siinä kun tuli se kengurubaari
kun kaikki oli jotenkin niin siinä illassa kulminoituneena 
ja sitten pysähdyttiin hautausmaalle 
katseltiin hautoja joihin oli haudattu syntymäpäivänään kuolleita lapsia joille ei oltu ehditty antaa edes nimeä 
vain tyttövauva tai pienokainen 
ja kaksikymppisiäkin kuolleita oli 
ja ilmoituksia siitä että jotain hautaa ei enää hoidettaisi
varakas kauppiassuku oli haudattu rautaketjujen keskelle 
ja ilmapommitus oli tuhonnut muutaman ihmisen nopeasti 
ja oli paljon samoja sukunimiä kuin omilla kavereilla 
heitin kengät saabin etupenkille ja annoin elämäntarinoiden imeytyä jalkapohjien välistä kun kävelin nurmikolla 
osastot oli nimetty kirjainten mukaan 
lopulta olimme eksyneet ja havisevat lehdet mäen päällä pyörivät silmissäni
ajattelin moottoritietä jota ajaessa tuli sellainen olo että ollaan nuoria ja kaikki on edessä 
ja kaikki tulevat puheet kirpaisevat ja pelottavat hieman 
ja menneetkin, että jos joku niitä vielä kapustallaan kaivelisi 
mietin että olisi paljon helpompaa olla kaniini 
ja sanoin sen ääneenkin 
kun olin ensin epäselvästi pölissyt pihalle sen tunteen joka tuli ennen mutkaa 
oisko eufooria 
tai no en kyllä tiedä
kun mausteena oli tavallaan myös se surumielisyyden aromi 
ja elämänmaku
ja laiskuuden tuntu 
se kun ei meinannut jaksaa hengittää ja ajankulu vain katosi ja kelloradio pysähtyi kuin kaniini jonka juoksu katkeaa siihen paikkaan