15. elokuuta 2011

53

kuin olisin ollut pitkän aikaa hiljaa, vaiennut kokemastani. 
kävelin pitkin jalkakäytävää tennarit täynnä kiviä. 
kun aikaisemmin pienetkin asiat tuntuivat suurilta, niin nyt kaikki suuretkin asiat tuntuvat pieniltä. 
laukkuni täyttyy ja muuttuu raskaaksi. 
lopulta en enää jaksa kulkea ja nukahdan junaan. 
arvuuttelen kuinka moni näkemistäni kasvoista on leikannut tai kasvattanut hiukset. 


ei, mitään odottamatonta ei tapahtunut. 
mitkään haaveet eivät käyneet toteen. 
hiukseni ovat yhtä takkuiset kuin ennenkin. 
olen yhtä nälkäinen tunteille kuin ennenkin. 


"käykö niin, että jossain vaiheessa se lakkaa tuntumasta pahalta?
ei itketä tai pelota se ettei saa ketään mukaansa." 

tänään tämä kaupunki ei nujerra minua. 
enkä minä itsekään nujerra itseäni. 

10. elokuuta 2011

52

mitä siinä on kun olen yhtäkkiä ruskeampi ja samaan aikaan vaaleampi, en tahtoisi enää millään vastata puhelimeen enkä lähteä.
istun tuijottamassa valoa ja nilkassani on tussin tekemä tahra.
tunnistan niiden alkamisen nyt.
parhaat ystäväni: pienet ja vihaiset aamut.
aamut joina kieltäydyn nousemasta ja suhtaudun negatiivisesti siihen mitä päivä tuo tullessaan.

huomasin sen eilen että syksy lähenee.
makasin juna-aseman penkillä ja nukuin.
tuijotin raiteiden yllä lepattavia pihlajia.
avasin silmät ja siirsin mielessäni sijaintiani osoittavan pelinappulan imatralle.
pihlajissa oli jo punaiset marjat ja junat kulkivat ohitseni hitaasti.
en halunnut liikkua eteenpäin, istuin vain ja niistin nenääni.
yhä uudestaan ja uudestaan.
kun ukkonen ja kaatosade värittivät iltataivaan, istuin kuistilla katsomassa pimeään.
olin sulkenut muutaman ajatuksen lukolliseen päiväkirjaan jotteivat ne pääsisi sieltä ollenkaan ulos.

nyt aamu on hiljainen, teemuki tyhjenee ja voirasia sulaa pöydällä.
ajattelen venyttelevää kissaa ja pelkästään ajatus herättää lihaskivut hartioissa ja jaloissa.

aina kun katson kelloa se tuo tietyn hetken lähemmäksi
hetken jota en mieluummin kohtaisi
hetken jota varten vähintään leikkaisin pois pitkät hiukseni
olisin edes jotenkin muuttunut
täyttäisin lattian päästäni pudonneilla suortuvilla kokonaan
pyörtäisin päätökseni leikin pitämisestä pelkkänä leikkinä 
makasin maassa pellolla ja taivas liimaantui kiinni kasvoihini kuin kangas joka antoi minun hengittää pienin varovaisin nykäyksin 
avasin taivaalla olevan vetoketjun ja kaikki oli hetken siinä 
la da da daa


Minä ja Ville Ahonen - Sano