11. joulukuuta 2011

66

istun tavarajunan lavalla ja heiluttelen jalkojani kohti lumisateesta märkää raidetta.
tämä se nyt sitten on.
"rautatie raudasta, puutie puusta, vesitie vedestä, maantie maasta."
yritän saada kiinni ajatuksesta, joka puikahti korvani taakse vielä hetki sitten, mutta nytkähdys, joka saa raskaat pyörät pyörimään, kadottaa sen uudelleen.
lumisade suoraan kasvoihin, harmaanvalkoiset ohitsekiitävät pellot, puiden oksat soittavat häävalssia, ne jotkut tuuli ja hannu.
minulla ei ole pipoa.
vain tyrnimarjan värinen kaulahuivini, jota ilman en menisi enää minnekään.
etsimäni ajatus on sen sisässä.
ihan varmasti.
tuijotan henkeäsalpaavia raiteita ja heilautan talvisaappaan päältä lumikokkareita suoraan kiskolle.
vauhti kiihtyy, enkä ehdi nähdä miten ne laskeutuvat.
kuvittelen kuinka lentäisimme tyhjän tavarajunan kanssa pitkin sille ennalta määrättyä reittiä, joka risteää välillä matkustajajunien kanssa, välillä ei.
yksinäisiä taloja peltojen reunoilla.
asuukohan niissä joku jolle voisin puhua ja antaa sanojen virrata samalla kun pyyhkisin hänen tiskipöytäänsä puhtaalla rätillä?
asemat olisivat tyhjiä kylmiä rakennuksia, joiden seiniin vihaiset, nuoret ja kauniit ihmiset ovat kirjoittaneet nimiään ja sanoja, jotka ilmaisevat raakaa ja rumaa raivoa.
lumi peittää ne kaikki alleen, muuttaa ääriviivat pehmeämmiksi ja antaa minun olla kadonneena lelukarhuna hiekkalaatikossa.

ne ihmiset, jotka olivat jo nähneet rautatien.
he ovat suuria.
minä olen ihan pieni eikä minulla ole oikeutta katsoa ketään heistä vapaasti silmiin.
piiloudun katukiven alle ja menen lätäksi, kun joku heistä tulee vastaan.
minusta tulee varpaankynsi joka leikataan irti ja heitetään pois.
yksi lusikka suuren lapsiperheen lusikkalaatikossa.
ruma teippipallo ja takkuinen hiuskasa hiusharjasta.
mitä voi tehdä kun on mennyt sellaiseksi?


voi ainakin kadota.
ihan vähäksi aikaa vain.
oikeasti?
teen itsestäni kuvitteellisen katoamisilmoituksen.
vaaleat hiukset, sataseitsemänkymmentä senttimetriä.
siis koko tytön pituus, ei hiusten pituus.
vihreä takki ja se tyrnimarjanvärinen kaulahuivi.
musta käsilaukku, josta museoiden tarrat eivät ole lähteneet vielä kunnolla irti.
poliisi tutkii tapausta.
vihjeitä ei ole, paitsi yksi.
uni, jossa se tyttö lähti vaihto-oppilaaksi intiaan.
mitään siihen viittaavia todisteita ei ole tosin toistaiseksi löytynyt.
kadonneisiin tyttöihin erikoistunutta komisariota haastatellaan televisiossa, eikä hän ole huolissaan.

uskokaa pois, se tyttö tulee kyllä takaisin kunhan on vähän levännyt. 
siellä intiassa tai missä lie. 
kyllä se pärjää. 














tällaisia ajattelin, kun istuin tänään sen tavarajunan vieressä ihan oikeassa, lämpimässä matkustajajunassa.
takanani oli ollut monta kilometriä, monta litraa teetä, monta salaliittoteoriaa ja monia tsuumi sound systemin kappaleita.


Iiro Rantala - Tears for Esbjörn

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

sano jotakin