18. joulukuuta 2011

67


pimeys on mustaa materiaa jotai ei voi haistaa eikä maistaa. 
silmät rävähtävät auki aina vain uudestaan ja uudestaan. 
en pysty kontrolloimaan niitä. 

olen jostakin selittämättömästä syystä hiukan laimean haikea. 
sellaiset asiat kuin pyöreät, arpien peittämää lantiota hipaisevat sormet tai kaikki poistunut lumi joka kuluttaa ikkunasta näkyvän maiseman kaurapuuron väriseksi saavat minut pysähtymään ja vuodattamaan muutaman näkymättömän mutta toisaalta täysin huolettoman kyynelen. 
hei äiti, mennään jo kotiin. 
jooko? 
en jaksa enää kävellä kanssasi täällä ruokakaupassa etsimässä näiden loputtomien hyllyjen välistä sitä ainoaa saksanpähkinäpakettia jossa ei ole pähkinänsärkijää mukana. 






en ota asioihin kantaa, peittelen muutaman keskeneräisen jutun kauniisti peiton alle, ihan vähäksi aikaa vain, kasvamaan sinne kuin sikiön kohtuun, kaipailen pohjanmaata ja kahdeksan tunnin bussimatkaa tervanpolttokaupunkiin, loputtomia yksinäisiä ja tasaisia maita, pian olisi taas katoamismatkan paikka, selkeästi. 

selkääni ei kukaan enää piirrä viidakon eläimiä eikä taivaan enkeleitä tänään eikä huomennakaan, puhalla tai halkean kuin kova kivi, nyt heti, yritän halata niin etten vahingossa kurista, huomaan sen jos muutut smurffiksi. 
enkö rakastakaan tarpeeksi? 
olen pahoillani, mutta enempään en pysty. 
vaikka näyttäisinkin päinvastaiselta. 
par contre. 





unessani viuluni muuttuu muovilusikaksi ja jousi muovihaarukaksi, josta automaattisesti seuraa se, että viulukonserton soittamisesta tulee vaikeampaa. 
minua vähän hävettää. 
nyt tiedän miltä harry potterista tuntui taikoa vahingossa. 
lopulta poistun paikalta ja heitän matkalla nuo saakelin muoviaterimet lattialle, ei siitä sitten tullutkaan mitään, se siitä viulusta, se oli kyllä hyvä viulu, että sääli sinänsä. 
viulukotelo jää nyt ihan tyhjäksi, miksi laittaisin muoviaterimet sinne kun ne eivät ansaitse sellaista loppusijoituspaikkaa? 

ajattelen erilaisia vuoristoratoja. 
sellaisen kyytiin olen nyt päätynyt. 
takanani kaksi kaksitoistavuotiasta tyttöä pilkullisissa paidoissa ja silmälaseissa kirkuu kuin viimeistä päivää. 
minä en osaa huutaa kuin sisäänpäinkääntyneesti. 
tunneli, mutka, hitaasti ylös, nopeasti alas. 
yhdellä lipulla pääsee kaksi kierrosta. 
ei hattuja eikä jäätelötötteröitä mukaan. 
ohjeet ovat myös ruotsiksi jos joku ei ymmärräkään. 


"juuri saamamme tiedon mukaan alaikäinen kuljettaja menehtyi vakavassa auto-onnettomuudessa hetki sitten. 
liikkuva poliisi varoittaa autoilijoita mustasta jäästä." 
voi tätä oudon nostalgian määrää. 



(koin jälleen uuden puolen tsuumi sound systemin casinosta, se soi ja makasin pimeässä huoneessa pienen hetken ymmärtämättä loppujen lopuksi mistään mitään. olin aloittanut tekstiviestin jota en koskaan lähettänytkään.) 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

sano jotakin