taivaalla oli vain yksi tähti ja ohut kuunsirppi, kun liu'uin vaaleanruskeissa huopikkaissa pitkin dixoninraittia myöhään illalla, mutta ei niin myöhään etteikö halpa-halli olisi ollut vielä auki.
tehtaan piipusta nousi vaalea, eteenpäin virtaava savuvana joka täytti tummansinisen taivaan hukkuen junaradan taakse horisonttiin.
olin melkein yksin, vain väsymättä kulkevat iltabussit pyyhkäisivät ohitseni kirkkaine valoineen ja pakkasen karaisemine matkustajineen, jotka tunsivat suurta helpotusta päästessään viimeinkin pois kylmältä pysäkiltä.
kuulin, kuinka rovaniemen juna hyökkäsi pimeydestä ja jatkoi matkaansa välinpitämättömänä ohittaen omakotitalojen lumen alle painuneet katot.
kerrostalojen ja puiston taakse kuvittelemani ranta ei ollutkaan ollut totta, mutta niin, ei minussakaan paljon totta ollut.
kukaan vastaantulijoista ei nähnyt minua eikä hämmästynyt hieman hoippuvia askeleitani tai sitä, että päätin yhtäkkiä istahtaa leikkipuiston rengaskeinuun ja miettiä, olisiko juuri tuollainen taivas mahdollista piirtää päiväkirjaan.
olen pitkästä aikaa kadonnut.
päivät valuvat alas leuastani vesipisaroina ja viimeisinä saippuakuplina jotka puhdistusaine on jättänyt kasvoilleni.
en sijaa vuodettani aamuisin, nousen vain ja lähden kävelemään ympäriinsä.
tämän huoneen ympäri, koko kaupungin ympäri, häviän ihmisvilinään.
tämä kaupunki on ystävä.
tämän kaupungin katuvalot toimivat ja korkeat kerrostalot saavat minut hengittämään vapaammin ja unohtamaan sekuntien laskemisen, nojaan parvekkeeseen ja katson kuinka taivaan värit sumenevat vähitellen pimeydeksi, silitän teemukissani uivan sinisen peuran kaulaa, uppoan siskoni pipoon ja unohdun useiksi tunneiksi, akvaariokalat ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa, miljoonakalojen nimet ovat tulleet sijamuodoista: allatiivi, ablatiivi, adessiivi.
neljännen kalan nimeksi täytyi laittaa adjektiivi, vaikka alkuasukas sai myös kannatusta.
kaikkien näiden savupilvien ja lamppujen keskellä minä en ole mitään, mitään muuta kuin jonkinlainen kasa erilaisia liitoksia ja tyhmiä unelmia, joista yhtäkään en oikeasti halua ja jotka ovat kaikki yhtä vaikeita toteuttaa.
eihän tulevaisuutta ole?
koska jos on, minä tarvitsen vielä viisi minuuttia ja myrskysonaatin muodossa purkautuvat tunteet, joille ei löydy sanoja, vyöryvät suoraan junarataa pitkin ja kiidättävät minut pois tästä kaupungista.
pois olemaan jotain.
eikä se käy, sillä haluan laittaa turkin päälleni ulos mennessäni aivan kuten se yksi pieni karhu siinä kirjassa, nojata bussin ikkunaan ja keksiä ohikulkeville ihmisille elämäntarinoita, salasuhteita ja traagisia lapsuuden traumoja, niin että kun jään oikealla pysäkillä pois, minulla olisi kokonainen tv-sarjan käsikirjoitus valmiina, kaikki yhden bussimatkan varrelta.
haluan vielä mennä ostamaan itselleni housut jotka jättävät rauhaan ja joista voin tulla iloiseksi, niin, ja karata karkauspäivän kunniaksi ulos keskustaan ja keittää kattilallisen temperamenttisen taidelukiolaisen tomaattikeittoa ja nukahtaa katsoessani dokumenttia kuningatar nefertitistä tai jostakin muusta vastaavasta henkilöstä joka ei merkitse minulle mitään eikä nosta hiuskarvojani pystyyn kuten maailmanloppu, alkoholipitoiset satuhäät tai freddie mercuryn valkoiset shortsit.
hmmm, joskus leikin ajatuksella.
että muuttaisin tänne.
kaupunkiin jossa ei ole mitään rajoja ja joka tuntuisi helpolta ja lämpimältä kirjakaupun myyjältä, sellaiselta, joka päivittelisi kanssani kirjojen kalleutta.
voisin asua tässä päätyhuoneessa jonka kirjahylly on täynnä suunnitelmia siitä, kuinka puutarhan eri kasvit on järjestettävä ja kasvatetaanko maksaruohoa tänä vuonna ollenkaan.
voisin olla riippumaton, itsenäinen pikkusisko.
siinä olisikin tavoiteltavaa.
juuri sopivasti, puolitäydesti tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
sano jotakin