olin ihan varma että tämä olisi viimeinen kerta niistä kaikista, että loppu olisi tullut.
mutta se kadulla riehuva hullu mies olikin parlamenttitalon parvekkeella ja lähestyi juuri presidenttiä aseen kanssa
ei se ollutkaan minun perässäni
kävelin kotiin mieli kepeänä ja pidin radion kiinni, etten vain kuulisi miehen olevan yhä vapaalla jalalla
yritin pitää itseni kasassa ajattelemalla erilaisia jazz-sointuja ja niiden asteikoita.
c-alt pyöri päässäni kuin jokin koodi jolla estäisin murhaajaa enää lähestymästä ja jolla pidin ovet lukittuna
ja puolivälissä kasvojen pesua tajusin vain huijaavani itseäni.
olin ehkä syönyt huonosti, jokin vitamiini oli jäänyt saamatta, tai ehkäpä ne olivat kivennäisaineet, en noista oikein tiedä.
odotin ja odotin, eikä kukaan soittanut ja kertonut järkyttyneenä parlamenttitalon olevan tulessa ja tuhansien henkivartijoiden kuolleen.
sitten avasin tv:n eikä sielläkään ollut mitään.
sitten avasin radion ja siellä soi vain gangnam style, ei yhden yhtä murhauutista lähimaillakaan.
katu ikkunan takana näytti samalta, valkeanharmaalta lakritsijäätelölusikalliselta
ja pystyin jälleen hengittämään kun tajusin että kaikki olikin vain unta, jälleen sen saman roskalaatikon sisältöä
sitten nukahdin ja pidin silmiä kiinni hamaan vuosisadan loppuun
tai siltä ainakin tuntui
aurinko nousee helsingissä kello seitsemän nolla yhdeksän
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
sano jotakin