vituttaa kun on sellainen hetki joka on niin hyvä että kaikki aika menee sen miettimiseen että kohta se loppuu eikä tajua keskittyä hetkeen itseensä ja lopulta tulee hätä kun on vain miettinyt sen loppumista
mutta plus yksi oli se että ajettiin veneellä satamaan ja kun valo loppui niin lähdettiin etääntymään ja näin itseni laiturilla silloin kun olin rakentanut itseni ympärille muurin, miten yksinäiseltä näytinkään silloin, ihan lähelle oli vanha junarata päättynyt ja siellä olin istunut kauan miettimässä itseäni, nykyään olen jo unohtanut kaiken mutta kun ajettiin satamaan niin muistinkin
vastarannalla patsashahmoja mustaakin mustempia
kaikki kalat availevat suitaan ja nielevät muurin palasia joiden parasta ennen -päiväys loppui jo
oli valoja ja kuita ja muita ja suru jäi satamaan heiluttelemaan sitä nenäliinaa jäähyväisiksi
laguunissa jossain syvällä asuu asioita joista en vielä tiedä ennen kuin sukellan ja ylös noustuani voin väittää joo mä tiedän
tää on new york ja jotain on tulossa
en tiedä tarkkoja mittoja mut jotain se on
mahassa kiertää eikä se ole normaalia eikä tuttua
ihan kuin tulisi sota tai maailmanrauha
ÄLKÄÄ VAAN RIKKOKO SITÄ KYSELEMÄLLÄ JOTAIN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
sano jotakin