105

kun muut miettivät kaikkea melko tärkeää ja heidän elämänsä mullistuvat,
minä ajattelen vain äänten syttymistä alttosaksofonin kellosta.

ihanteena olisi tasainen ja suoraan sitä tiettyä asiaa tarkoittava ääni, joka astuu rivistä muiden eteen ja ilmoittaa syvällä äänellä: minä olen c.
minun ääneni syttyvät hieman eri tavalla aina välillä.
joskus ne takertuvat kiinni toisiinsa ja tulevat eteen kaikki yhdessä, tai ei yhdessä, vain hieman peräkkäin, sillä tavalla niin kuin toivoisin, melkein mutta eivät vielä yksinään täysin vailla tukea.
toisinaan äänet värisevät liikaa eivätkä millään pysy tasaisina.
tuijotan peilistä leukani asentoa.
ehkä se on hieman vinossa?
ehkä, jos muuttaisin kieleni kulmaa suhteessa suukappaleeseen, ehkä se olisi juuri se hiuskarvan mittainen askel joka korjaisi kaiken ja jonka löytäisin jonain sellaisena kaikkia muita päiviä muistuttavana päivänä, ehkä muutaman epätoivoisen ajattelutauon jälkeen?
ehkä se kulma löytyisi pitkän soittamattoman tauon jälkeen kun ajan vähenemisen pelossa astuisin hätäpäissäni tyhjään harjoitusluokkaan?
syön persikan
käännyn kohti etelää
seison päälläni ja yritän nähdä taivaanrannan lehmät ja norsut
mutta en tajua
olen taistellut tämän ongelman kanssa kauemmin kuin yhdenkään miehen kanssa

kun lopulta luovutan hirvittävän turhautuneena, alan kaivata färsaarille tai johonkin muuhun kehoon tai rooliin, ja tapani mukaan hoen mielessäni kaikenlaista ärsyttävää ja turhaa (huomenna olen levänneempi, huomenna on enemmän aikaa, tämä ei ole mikään yhden illan tai edes kahden illan juttu, väsyn helposti ja minun pitäisi hyväksyä se).

hei oikeasti nyt maailma
 kertokaa minulle miten se tehdään
miten saan äänet kuulostamaan juuri oikeanlaisilta ja olemaan oikeassa paikassa
ja miten ihmeessä muut pystyvät siihen enkä minä
miksi olen valinnut tämän tien
ja tämän suhtautumisen