72

minä laulan, enkä näe savukoneen tupruttaman savun takaa mitään.
mutta tänään minä laulan.
enkä ole osannut suhtautua laulamiseen pitkään aikaan.

laulaminen on jotain sellaista, mikä tuntuu vieraalta osalta omassa koneistossa.
en osaa ottaa sitä vastaan niin kuin minun pitäisi, juhlasaatossa kukoistaen tai tähtitaivaalla kaikista kirkkaimpana loistaen.
sukellan lukuisten ruuvien, muttereiden, hammasrattaiden ja muiden osien alle, syvälle itseeni vain hakeakseni jotain osviittaa siitä, että laulaminen tuntuisi jossain eikä olisi vain sellaista kevyttä hattaraa, mistä ei voi täyttyä kokonaan, tai sellaista raskasta mikä painaa sisällä niin paljon että muutun hauraaksi, hämähäkin verkkoon takertuneeksi kärpäseksi.
kuinka se voikin olla sellaista?
muistelen päiviä jolloin aika kului hitaammin ja lauloin.
tunsin äänten asettuvan silloin juuri niin kuin halusin.
se vaikutti samalta kuin ne ihmiset, jotka asettuivat ympärilleni ilman että minun tarvitsi tehdä mitään.
se oli hauskaa.

tänään minä laulan.
ajattelen, että joku istuu ehkä taimmaisessa penkkirivissä ja miettii, miltä tuosta tytöstä mahtaa tuntua.
hetkeksi päivät liukuvat yhdeksi alkuräjähdykseksi, ja kuin huomaamatta, olen varma siitä, että joku muukin kuulee minut.
hän kääntää vanhan putkiradion nappuloita sängyn vieressä, ja erottaa minut kohinasta sekunnin ajan.
hän kenties ajaa eteenpäin huonosti valaistua tietä ja ääneni veden alla päilyävä myrsky purskahtaa esiin jokaisella kaasupolkimen painalluksella.
istun auton etupenkillä, olemme pian satama-altaalla.
joku oli ajanut kolarin juuri vähän matkan päässä.
kaksi vuotta, kuinka sellainen hetki voi leijua verkkokalvoilleni niin kaukaa?
huudan suoraan veteen, maailma kuuluu minulle, kaikki testamentataan joskus tulevaisuudessa vielä minun nimiini ja voin tehdä koko maapallolle ihan mitä ikinä haluan.
olen silloin vielä kaunis ja toiveikas ja samalla sanoinkuvaamattoman rakastunut.
piirsin itsestäni kuvan, auringon kanssa kilpaa loistava tyttö taivaalla.
mitä mä eilen tein? 
no mä näin sen maailman ihanimman naisen. 


tänään minä laulan, eikä minulla ole mitään minkä puolesta puhua tai minkä takana seistä.
en voi mitään sähkölle joka aivoissani kulkee, en silmilleni jotka suuntautuvat jonnekin ihan muualle kuin tähän hetkeen.
en voi mitään katoamisen tarpeelleni.
koneistoni on muuttunut ja siihen on jouduttu asentamaan varaosia, käyttöohjeet eivät ole päteneet enää pitkään aikaan.

tänään minä laulan ja toivon kovasti, että edes joku tarvitsisi minua elääkseen.
etten enää vain lähtisi, istuisi kovalla bussin penkillä kuulokkeet korvilla katsellen liikenneympyröitä ja ihmisiä, joiden matkalla on tarkoitus.
etten enää pakkaisi uudestaan, vaan että voisin jäädä paikoilleni ja tuntea itseni ja heikon koneistoni osaksi uutta.
etten enää kuluttaisi päiviäni loputtomaan, alaspäin vyöryvään kierteeseen.
etten enää haahuilisi sokeassa pisteessä lavan takana.

pimeiden ikkunoiden takaa loistaa valo, istumme jälleen siellä, lattia on kylmä ja sanat vain putoavat taivaalta suuhuni, mitä olin ennen sitä kaikkea, mitä olen ollut sen jälkeen kun avasin silmät ja katsoin maailmaa eri tavalla kuin synnyttyäni, mitä voin ehkä vielä olla jos oikein kovasti yritän, haaveilin pienenä ruusutarhoista mutta en kasvattanut niitä vaan istuin olkihattu päässä riippukeinussa haaveilemassa, pidin ajatuksista mutta en teoista.

"Odotetaan nyt vielä, radiosta tulee hyvä biisi. "