89

ja kuumailmapallot ne ilmassa roikkuu vaik on tammikuu

88

reppanaminä
aluslakana irronneena petauspatjasta
paidassa ei ole nappeja
helposti uupuminen
voi mutta ulkona on jo niin pimeää
yövieraiden täytyy pysyä vähissä
ja sosekeiton lämpimänä
ja sormien vetreinä
ja rahojen tilillä
ja vaatteiden päällä
ja lihasten aktiivisina
ja hiusten kiinni

suoralla tiellä
eijeijeijeijeijei

87

on ihan kivaa lennättää perhosen muotoisia makaroneja kattilaan ihka ensimmäisessä ikiomassa keittiössä, jossa on vihreä sohva ja sininen ruokapöytä.
taustamusiikkikin on ihan kivaa.
se on sellainen yhtye kuin frigg.
se on maailmanparasta vohvelinpaistomusiikkia.
se on JUST SITÄ ITTEÄÄN.

pavuntuoksuisessa ilmassa palloilee vain yksi kysymys:


miksi en voi hyvin

86

ohitettuja ja nurkkien taakse vilahtaneita maisemia

ohi menneitä päiviä 

en muista mitä tein tai mitä olisin tehnyt jos olisin voinut valita viisaammin

olen pahoillani

jos heräisin enkä voisikaan nousta

odottaisivatko seuraavat päivät 

pysyisikö kännykkäni kellonaika itsestään samana 

kantaisivatko kurttuiset 80-vuotiaan jalkani 17-vuotiaan kehoa

voi

en jaksanut sinä eräänä yönä uida enää myyräkivelle

en löytänyt entistä lempikiveäni enää pimeässä 

oli palattava rantaan 

ja todellisuuteen 

voi ei 

85

asioita joita näillä jaloilla on viime aikoina tehty: 

-kävelty kahden aikaan yöllä turun keskustassa niin kovaa ettei ystävä pysy perässä

-hypitty kerrassaan järjettömiä määriä kaikenlaisilla keikoilla, mutavellissä ja ilman mutavelliä

-tanssittu kansantansseja haaveksivien viulujen soittaessa taustalla, kunnes lopulta ymmärsimme että jo valmiiksi surkeat tanssitaitomme eivät olisi riittäneet enää yhtä tanssia pidemmälle

-kannettu ja nosteltu rinkkaa, joka oli täynnä kuolemalle haisevia tavaroita ja vähän pahempiakin

-kävelty sielunsiskon luokse, kuinka kummallista että sellainenkin tarttui mukaan, en olisi koskaan uskonut että sellaisia ihmisiä voisi tulla vastaan

-etsitty paniikissa kadonneita tavaroita, joita ilman ei muka voi pärjätä vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten ihmiset viihtyivät ilman niitä aivan hyvin

-juostu pitkin peltoja ja asfalttiteitä hämmentävien ja piilossa olleiden ajatusten eteenpäin vieminä 

-vietetty aikaa liian monella abc-asemalla

-tutustuttu paikkoihin, joiden olemassaoloa ja varsinkaan läheisyyttä en edes muistanut

-tutustuttu ihmisiin, joiden olemassaoloa ja varsinkaan läheisyyttä en myöskään muistanut

-käyty usein kaupassa miettimässä, mitkä ruuat olisivat hyviä eväitä, sellaisia, mitkä eivät koko ajan vain kyllästyttäisi, kuten leipäpussit ja juotavat jogurtit

-kävelty muutaman kerran ensiapuun ja takaisin

-tallattu niin monia tutkimattomia teitä juniin ja savuisiin kaupunkeihin, välillä aivot hukassa ja välillä terävinä. 

vielä matkan jäljiltä likaisena katselen valtavina pullottavia rakkoja, mustelmia ja verisiä naarmuja sekä likatahroja. 

nyt sen muistan: 

häävalssin. 

toivon että jos joskus menen naimisiin, niin se hetki on yhtä hieno kuin se tiistai-iltana tanssittu häävalssi. 

yllätyksellinen, sekava, nauruntäyteinen, hikinen, lietsonnan täyttämä. 

kaiken kaikkiaan sydän meinaa pakahtua hyvältä näyttävään tulevaisuuteen

mutta jos unta saisi ensin 

vähäsen 

että jaksaisi eteenpäin 

84

nousisin pintaan koska en kuuluisi pohjaan

minä pieni hotellisiivooja 

tiukassa poninhännässä ja roskapussirulla kädessä

joka näen teidän hyvät ja pahat tekonne ja siivoan ne vaaleanpunaisen rätin ja imurin letkun uumeniin

(kuka ei syönyt voileipäänsä? 

kuka ei juonut viinipulloa loppuun yöllä ja antoi sen väljähtyä yksinään pöydällä? 

kuka kaatui vuoteeseen meikkivoidetta vielä kasvoillaan? 

kuka keräsi kauniita, pyöreitä kiviä ikkunalaudalle lähimetsästä?

kuka koki jotain unohtumatonta? 

jotain mikä pyörii asfalttitien vieressä kasvavissa puissa ja tuulenpesissä, kun kehä III lähestyy pikku hiljaa monen tunnin jälkeen? 

jotain mikä jää liikkumaan ajatuksiin vielä moneksi vuodeksi?) 

....kuinka järjetöntä

olen omalla myötävaikutuksellani wc-ankan ja mopin kanssa ollut mukana tekemässä joidenkin ihmisten elämän parhaita kohtauksia 

lavastamassa niille näyttämöä

minä 

MITÄ

83

 

hait. 

ne eivät jätä minua rauhaan. 

istua pönötän kirkon penkissä, katselen mummoja joilla on suuret rintakorut ja jotka aloittavat virren seuraavan säkeistön liian aikaisin. 

pelkään että paitani on takaa rytyssä ja joku näkee sen jos täytyy nousta seisomaan. 

minulla on venäläinen ruusuhuivi ja likaiset kangaskengät. 

kotikuntani uusi kirkkoherra hymyilee jossain tuolla etualalla ja tunnen itseni nopeaksi, kun en ole tiedostanut tätä yhtään. 

mutta hait. 

koko ajan ajatukseni karkaa niihin. 

niiden rasvaisiin, suuriin maksoihin, niiden teräviin eviin, jotka viistävät vettä eivätkä pysähdy, niiden valkoisiin vatsoihin pääni yläpuolella, ja ne hampaat!

voin kuvitella kuinka ne terät tarttuvat ihooni ja repivät sen riekaleiksi. 

ihan pieneksi silpuksi. 

kuinka kelluisin sekavan irtonaisena minua kannattavassa vedessä, haiden risteillessä yläpuolellani. 

enkä pelkäisi yhtään. 

sileät vatsat ja kauas toisistaan loitontuneet silmät. 

tekisi mieli koskettaa niitä vatsoja. 

voi. 

kurotan toistaiseksi vielä ehjän käteni kohti niitä, mutta ne ovat jo kaukana.

hait eivät voi hengittää jos ne eivät koko ajan ui. 

kuiskuttelen niille niiden latinankielisiä nimiä. 

selachimorpha. 

minun nimeni ei ollenkaan kuulostaa noin lupauksia herättävältä. 

mieleeni tulee kamala nuorten fantasiaromaani meren maailmaan menneistä lapsista. 

hait ovat väärinymmärrettyjä, sillä liian monet pitävät kuitenkin delfiineistä enemmän, eikö? 

siinä kirjassakin lapset ratsastivat delfiineillä. 

hiton ääliöt. 

minä olisin valinnut hain. 

hait liukuivat ympäri kirkon korkeaa kattoa, näin eviä parven kaiteiden takana ja silmiä virsikirjatelineiden vieressä. 

luin wikipediasta, että ne voivat lisääntyä neitseellisesti. 

en tiedä mitä ajatella. 

(mutta tiedän, mitä hait tahtovat kertoa.

aika on nyt kypsä poistumiselle. 

joksikin aikaa vaikenemiselle. 

menen puutarhaan tutkimaan karttakirjaa, ehkä laiturille laskemaan lautojen saamia naarmuja ja miettimään erilaisia ihmiskohtaloita tai yle radio yhden rauhoittavaa naisjuontajaääntä. 

ehkä vain tuijottamaan seinää jossa loistaa harmaa lehtiotsikko. 

oilin tulos parani viime vuodesta.)

 "ja minä olin kuin aineeton hahmo 

keskellä auringon lailla sisään purjehtivaa valokiekkoa, 

joka lasikattoon koskettaessaan 

särkyi kuin ilmapallo."

"en tiennyt koskaan olinko osa maata 

kukkien kasvaessa minusta

tai olinko kävelevä olento - 

nyt tiedän.  " 

-edgar lee masters