121

istun turvonneena ja väsyneenä, vähän plussapallon mallisena tyttönä olohuoneen sohvalla ja tuijotan pimeään.
näen läpikuultavien verhojen välistä seiniä pyyhkiviä valoja, jotka sotkeutuvat varjoihin.
en ajattele oikein mitään.
hetki sitten yritin pyörittää mieleni syövereissä ajatusta itsestäni toimivana laitteena, sellaisena kuin vaikkapa voikukkienmaastanostolaite tai soranlakaisutullirakennuksenpihaltalaite.
en kuitenkaan sopinut toivomiini normeihin.
se ajoi minut rohkeudettomiin tekoihin.
tuijottelemaan tauluja.
lukemaan kirjoja.
siteeraamaan kohauttavia artikkeleita juutalaisvainoista.
olemaan vitsiniekka.
sanan säiläni oli kuitenkin vain ikävä ja pyöreäksi haalistunut.
se alkoi melkein oksettaa.
aivan kuten kaikki mitä ympärillä näkee, haaleaa vettä saunassa sekoitettuna, väsyneitä kulauksia vesipullosta

----

ja noin sadannessa osassa tätä loputonta kierrettä, ihmiset kasvattavat puutarhoja ja nyppivät voikukkia toistensa sääristä, lähestyen toisiaan näkemättä ketään muuta, janat ja kulmat asettuvat uudella tavoin enkä ole edes tajunnut kuinka nopeasti kaikki kävi, kuinka nopeasti tieni johti puurohiutaleisiin ja epätoivolammikkoon hukkumiseen. aurinko paistaa ja maisemat väreilevät, pölyhiukkaset käyskentelevät pitkin normaaleja, arkisia reittejä ja uneni sekoavat jälleen aivan kuten silloin kun jänikset siivosivat aivojeni ullakkoa.

enkä edes uskalla hengittää ja olla pihisemättä.
luuseri