151

minä kannoin kaulallani surua surkeaa
sitä kannoin hiljaa niin ettei kukaan huomaisi vaan
sen kanssa mä silloin iltaisin sain käydä nukkumaan
oli mustaa myös valkoinen 
ei valoa laisinkaan 

minä vaivuin murheeseen 
sen sinulta lahjana sain
niin vaivuin ja unhoitin miten kaunis on taivas ja maa
niiden välillä kulkee onni nyt ilman saattajaa
sen luokse vienyt ei tieni 
oli sumua aina vaan 

-tiiu helinä


----


kun mä sunnuntaina kävelin kulomäentietä lumisohjossa meikit levinneinä, mietin että voinko mä nousta tästä yhtäkkisestä suosta enää koskaan.
saanko enää koskaan sitä mitä halusin
jaksanko enää koskaan herätä aamulla innoissani uudesta päivästä
jaksanko enää liikkua muiden mukana, juosta kiireellä kouluun tai töihin, ottaa aamulla valokuvan tai nähdä jonkun eläimen joka tekee mun päivästä ehjän ja selkeän
vai onko enää mitään syytä jäädä
pitäiskö sittenkin vaan tunkea villasukat tennareihin ja ostaa junalippu rovaniemelle

mut sitten kelasin, että tää on ehkä kokopitkän sinfonian pateettinen osa, se missä kontrabassot soittavat jousilla pitkää, surullista teemaa.
eikä sinfoniat voi siihen loppua.
mutta klassiset teokset saattavat kestää kuinka pitkään hyvänsä, enkä mä voi tietää kuinka kauan se pateettinen osa sitten kestää.

sitten mietin katoamista.
olen kadonnut jo ihan tarpeeksi, itse asiassa.
olin esittänyt hiekkalaatikolle yöksi unohtunutta lelua ja nähnyt kuka sen kävisi poimimassa, enkä oikeastaan suurimman osan kohdalla siitä poimimisesta tai poimimattomuudesta yllättynytkään.
on niitä ihmisiä noiden kanssa lähteä päiväretkelle keravalle tai järjestellä muuten elämää.

joo sumua on mutta sitten sumu sanoi että mä teen susta naisen ja muistin että on mulla toivoa
ja sit korson juna-asema näkyi jo
istuin junaan ja vaivuin hitaasti mutta varmasti pimeyteen, joka nielaisi mut ja sanoi että juuretkin on piilossa mut tärkein osa puista

150

ei niin raskasta taivalta
ei kourassa kovettumaa
ettei opi sopeutumaan

ei niin kaunista
ei mitään niin rumaa
että tarttuis kiinni kuvaan

ei lohkaretta olalla
ei kontrastia solalla
ettei pystyis nousemaan

ei rauhaa sodalla
ei arkea lomalla
että pystyis toisen pois sulkemaan

ei oo tietä jota pysty ei kulkemaan
taivasta kyntää kurjet vaan

-pyhimys

149

niin sitä tulin vaan tänne sanomaan että tuolla sataa lunta mun kumiteräsaappaille eikä mikään tunnu enää miltään
ja sitä että hyvää vauhtia muutun jyrätyksi
ja hautaudun tänne, kumisaappaineni lumen ja harmaan lammasviltin alle olmeilemaan
leikkasin mun tukan pois ja annoin tukkojen tippua lattialle

elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena,
sanotaan jumalaisessa näytelmässä.

oon päätynyt ytimeen,
tai ainakin lähemmäs sitä kuin koskaan.
siihen maisemaan, josta ne kaikki väreilevät kuvat ja se sama tyhjyyden tunne tulevat
ja niihin ranskalaisten viivojen perässä lukeviin lauseisiin, joista tässä koko hommassa nyt ihan salee on kysymys
kumpa voisin jäädä ja miettiä
mutta ei
on jatkettava työtä ja noustava

ja siitä mun pitäisi kiittää
istua alas ja sanoa että kiitos
kiitos
mutta sormet on ristissä kun sanon sen

148

"en ole koskaan maistanut karambolaa, vaikka olen useasti sellaiseen törmännyt, sanoin ja huomasin silmäni periferiassa niskasi ojentuvan kohti.
olin juuri kääntymässä ottamaan vastaan suudelmasi, kun horisontti kalpeni valkoiseksi ja paineaalto vei sinut pois."


loppumaton myrsky vyöryy mun sisällä
en tiedä jätänkö pisteitä vai pilkkuja sulle tai muille
istun rautaportailla ja itken kuin pieni lapsi joka huutaa äiti laita se vaippa
mutta ei äiti laita
ja mä vaan itken ja itken ja itken kunnes kosminen yksinäisyys on tässä ja nyt
sen jälkeen on turha enää yrittää etsiä leffoja joita jaksaisi katsoa tai kirjoja joita lukea
koska paineaalto on pyyhkinyt kaiken pois ja mun huone on ukraina ja oon päästäinen ja kannan sinivalaan pulmia mun leukapussissa

147

rakkaani. täällä tulee pian talvi.
katso. maa on tuolla ulkona kuuran ja riitteen peittämä.
mä tuijotan ulos ikkunasta ja katson sua pehmeälehtisten ruukkukasvien takaa.
isterintien kuuset ovat siellä, ja mun unet ja vanhat tarinat mun juurilta.
niistä mut on tehty

146

tänään mä repesin sisältä auki kuin kotelo ja kyseenalaistin kaiken
totesin että olen aika irrallani, oikeastaan.
se on vähän sellaista nyt.
kyllästyin puheeseen ja taistelumiekkoihin ja samaan laimeaan tyhjyyteen mikä näistä päivistä lopulta aina seuraa.
sitten istuuduin raitiovaunuun ja itkin suoraan vastapäätä istuvan pojan kasvoihin, niin että tunneaallot vyöryivät pitkin hänen vaaleita hiuksiaan ja tuntematon poika katsoi minua hämmentyneenä.
jäin pois hautausmaan kohdalla ja kävelin loputtomiin loputtomiin kivien ja patsaiden ja mustuuden ja keltaisten vaahteranlehtien äänissä ja ajattelin ja lopulta aivosoluni eivät ottaneet enää mitään vastaan ja kuuntelin vain kappelista kaikuvaa urkumusiikkia
kengännauhat aukesivat ja sora valtasi märät kengänpohjat, epätasaiset hiukset muistuttivat yhtä rastaa ja kangaskassi oli täynnään tekemättömiä tehtäviä
eikä hautausmaa loppunut koskaan
eivätkä nimet eivätkä numerot
eivätkä ihmisten tarpeet ja toiveet toteutumattomat

pakenin arjen haamuja zen-oppaisiin
pakenin sua ja sun sanoja omiin eksyneisiin ajatuksiini, logiikkaan, sekaviin unikuviin metsäpoluista ja koteloituvista toukista ja puhelimen sammutettuun akkuun
pakenin teitä kaikkia saksofonin soittoon, siihen ääneen mikä oli vain varjo vanhasta ja viisivuotiaan piirustus tunteista ja itseni tuijottamiseen peilistä
en mä voi seistä teidän kaikkien edessä itseni takana jos mä en tee töitä
en mä vaan voi
ja kun mun pääkin on pölkystä ja niin hidas on mun hermoratasekasotku
ja kun avaan vuoteen ja paneudun pitkäkseni, päässäni soi

ne ei tahdo mua
ne tahtoo ingalsin lauran
sietämään kaiken ja anteeks antamaan
mut vielä mä nousen
ja maailmalle nauran 
vielä joskus teen niin kuin huvittaa



ja sitten kun se päivä tulee niin mä en naura niin että joku näkee
olen vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
menen ja otan sen kahvikupin käteen ja istun vain ikkunasta ulos tuijottaen sanomatta sanaakaan

145

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa en jaksa 






maailma odota kun mulla ei oo niin nopeat jalat kuin teillä muilla