84

nousisin pintaan koska en kuuluisi pohjaan

minä pieni hotellisiivooja 

tiukassa poninhännässä ja roskapussirulla kädessä

joka näen teidän hyvät ja pahat tekonne ja siivoan ne vaaleanpunaisen rätin ja imurin letkun uumeniin

(kuka ei syönyt voileipäänsä? 

kuka ei juonut viinipulloa loppuun yöllä ja antoi sen väljähtyä yksinään pöydällä? 

kuka kaatui vuoteeseen meikkivoidetta vielä kasvoillaan? 

kuka keräsi kauniita, pyöreitä kiviä ikkunalaudalle lähimetsästä?

kuka koki jotain unohtumatonta? 

jotain mikä pyörii asfalttitien vieressä kasvavissa puissa ja tuulenpesissä, kun kehä III lähestyy pikku hiljaa monen tunnin jälkeen? 

jotain mikä jää liikkumaan ajatuksiin vielä moneksi vuodeksi?) 

....kuinka järjetöntä

olen omalla myötävaikutuksellani wc-ankan ja mopin kanssa ollut mukana tekemässä joidenkin ihmisten elämän parhaita kohtauksia 

lavastamassa niille näyttämöä

minä 

MITÄ

83

 

hait. 

ne eivät jätä minua rauhaan. 

istua pönötän kirkon penkissä, katselen mummoja joilla on suuret rintakorut ja jotka aloittavat virren seuraavan säkeistön liian aikaisin. 

pelkään että paitani on takaa rytyssä ja joku näkee sen jos täytyy nousta seisomaan. 

minulla on venäläinen ruusuhuivi ja likaiset kangaskengät. 

kotikuntani uusi kirkkoherra hymyilee jossain tuolla etualalla ja tunnen itseni nopeaksi, kun en ole tiedostanut tätä yhtään. 

mutta hait. 

koko ajan ajatukseni karkaa niihin. 

niiden rasvaisiin, suuriin maksoihin, niiden teräviin eviin, jotka viistävät vettä eivätkä pysähdy, niiden valkoisiin vatsoihin pääni yläpuolella, ja ne hampaat!

voin kuvitella kuinka ne terät tarttuvat ihooni ja repivät sen riekaleiksi. 

ihan pieneksi silpuksi. 

kuinka kelluisin sekavan irtonaisena minua kannattavassa vedessä, haiden risteillessä yläpuolellani. 

enkä pelkäisi yhtään. 

sileät vatsat ja kauas toisistaan loitontuneet silmät. 

tekisi mieli koskettaa niitä vatsoja. 

voi. 

kurotan toistaiseksi vielä ehjän käteni kohti niitä, mutta ne ovat jo kaukana.

hait eivät voi hengittää jos ne eivät koko ajan ui. 

kuiskuttelen niille niiden latinankielisiä nimiä. 

selachimorpha. 

minun nimeni ei ollenkaan kuulostaa noin lupauksia herättävältä. 

mieleeni tulee kamala nuorten fantasiaromaani meren maailmaan menneistä lapsista. 

hait ovat väärinymmärrettyjä, sillä liian monet pitävät kuitenkin delfiineistä enemmän, eikö? 

siinä kirjassakin lapset ratsastivat delfiineillä. 

hiton ääliöt. 

minä olisin valinnut hain. 

hait liukuivat ympäri kirkon korkeaa kattoa, näin eviä parven kaiteiden takana ja silmiä virsikirjatelineiden vieressä. 

luin wikipediasta, että ne voivat lisääntyä neitseellisesti. 

en tiedä mitä ajatella. 

(mutta tiedän, mitä hait tahtovat kertoa.

aika on nyt kypsä poistumiselle. 

joksikin aikaa vaikenemiselle. 

menen puutarhaan tutkimaan karttakirjaa, ehkä laiturille laskemaan lautojen saamia naarmuja ja miettimään erilaisia ihmiskohtaloita tai yle radio yhden rauhoittavaa naisjuontajaääntä. 

ehkä vain tuijottamaan seinää jossa loistaa harmaa lehtiotsikko. 

oilin tulos parani viime vuodesta.)

 "ja minä olin kuin aineeton hahmo 

keskellä auringon lailla sisään purjehtivaa valokiekkoa, 

joka lasikattoon koskettaessaan 

särkyi kuin ilmapallo."

"en tiennyt koskaan olinko osa maata 

kukkien kasvaessa minusta

tai olinko kävelevä olento - 

nyt tiedän.  " 

-edgar lee masters

 

82

jean sibelius on kirjoittanut päiväkirjaansa:
elämäni kulkee duurissa.
siksi uuden sinfonian teemakin kulkee C-duurissa.

...ja juuri nyt minun ympärilläni kaikki elävät olennot ovat C-duurissa ja C-duuri säteilee niiden loistavista lamppusilmistä ja avoimista sieraimista suoraan ihohuokosiini, jolloin minäkin näytän kirkkaammalta ja valovoimaisemmalta kaiken loputtoman ilomyrskyn keskellä, joka repii seinät ja talojen katot taivaalle heilumaan ja lävistää yläselkäni auringonsäteillä.
minäkin minäkin minäkin haluan rakastaa mutta silmäluomeni eivät vain nouse ylös

ja niin hitaasti viha putoaa olkapäilleni ja vierii niitä pitkin alas, olkapäilleni jotka ovat jo saaneet vähän väriä, viha iskeytyy täydellä voimalla asfalttiin ja jää kauemmaksi minusta joka askeleella.

autotkin ovat tänään hitaita ja varjot niin pieniä ja muurahaiset niin sekavia ja maailmanhistoria niin käsinkosketeltavaa, kevät tunkeutuu korvakäytäviini ja kainalokuoppiinni, hey I like you, stay in my life please

josmäsuljenmunsilmäteioomitäänpahaa
juoksenkultaisellahiekallaaurinkorantaa

81

musiikki tuli takaisin sinä päivänä kun näin valveunia hiekkasärkistä kuunnellessani haitarinsoittoa. 

hiekkasärkkien reunat olivat sortuvaisia, ne romahtivat jalkojeni alta matalaan veteen, haroin sormillani virtaavaa ilmaa pysyäkseni pystyssä. 

merta jatkui loputtomiin, horisontti näytti ristipistotyöltä jota on vaikea saada loppuun koska tietää että paljon on vielä tekemättä eikä periaatteessa ole välttämätöntä päästä loppuun asti. 

olin alusvaatteisillani, olkihattu keikkui liian tyhjässä päässäni reikäisenä ja venyneenä. 

kädessäni oli jonkin linnun sulka, halusin viedä sen ruotsiin ja uskoin jopa todella että se olisi mahdollista. 

ruotsi oli tuon ristipistotyön laidalla, hiekkasärkän toisessa päässä, monien asioiden taitekohdassa. 

jos nyt ottaisin vauhtia ja ponnistaisin hiekasta eteenpäin ja hyppäisin korkealle. 

voi, se olisi niin lähellä. 

musiikki tuli takaisin sinä päivänä kun vesipulloni oli rypistynyt ja haluton. 

istuin vanhassa nojatuolissa ja tunsin kuinka aallot alkoivat taas liikkua sisälläni ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. 

teroitin korvani ja kuulin kuinka linnut lauloivat ranskalaisia liedejä puissa. 

silmäluomieni takana teevesi kiehui ja pystyin taas mittaamaan näitä iänikuisia katuja pää pystyssä. 

se tuntui aivan siltä kuin olisin unohtanut monta kielelleni pyrkinyttä sanaa yhtäaikaa, aivan siltä kuin ne kaikki  sanat olisivat räjähtäneet päässäni yhtä aikaa jatkuvaksi liikkeeksi jonka tahditin ennen metronomin avulla. 

216, 120, 60. 

olen melko varma, että musiikki tuli takaisin jo sinä eräänä yönä. 

minua laulatti niin kovasti tutuilla kallioilla, pyörin ympyrää ja lauloin väsyneenä mä haluun antaa mielihyvää, päässäni pyörivät erilaiset konsonantit ja mieleni teki pestä perunoita ja kaikki tuntui kokonaiselta, taivaan vetoketju oli auennut pääni päällä ja avaruus oli vähän aikaa lähellä. 

avaruus joka oli samalla kuin kohtu. 

olin hassuttelutuulella niin kuin niin monesti ennenkin, vedin naamarin päähän ja hurjastelin ja revittelin käyttämällä mielenkiintoisia ilmaisuja. 

silti minusta ei ollut mihinkään ja seuraavan päivän olin vain vihainen ja yksinäinen. 

mutta tiedätkö mitä ystäväni? 

tärkeintä on kuitenkin se että musiikki palasi takaisin. 

että ruutupeitolle sataa nyt kyyneleitä taas uudestaan kun painan cd-soittimen play-nappulaa. 

että suklaalevy kuluu hitaasti pala palalta ja nytkin on puolet vielä jäljellä. 

että minulla on vähän ikävä jotakuta ja että joku ihan vähän kaipaa minua. 

että kaupungit eivät liikkuneetkaan kartalta toisiin suuntiin kun käänsin selkäni. 

että on kevät ja kevät ja näen taas väreileviä kuplakuvia laiturista ja heikosta hämärästä. 

että 

että 

että 

ttä 

ttä 

tä

ä 

Regina Spektor - Eet

80

kysyin äidiltä että ottaisiko se minut takaisin kohtuun jos haluaisin.
kohdussa olisi kohtuullista.
lämmintä ja mukavaa ja aina ruokaa tarjolla.
pimeää ja voisi olla rauhassa ja sellaista.
loputonta unta jossa tapahtuisi kaikkea hauskaa.

äiti sanoi että olen liian iso mahtumaan enää kohtuun.
raajani ovat kasvaneet viime kerrasta.

79

aurinko lämmittää selkää ja reisiä jotka kuultavat silkkihousujen läpi 
blues saa kaiken tuntumaan joen suvannossa seilaamiselta 
aittojen sängyissä itikoiden rakastelualustoina lojuneet peitot tuulettuvat kevätpäivän välittömyydessä 
puutarhamultasäkin täysinäisyys hävittää kasvoiltani vihaisen ilmeen, jonka piti kaiken järjen mukaan pysyä siinä vielä kauan 
bless my heart 
bless my soul 
hanget eivät enää kanna punaisia kumisaappaita
sormistani irtoava iho haluaa ennakoida minua odottavaa suurta muutosta ja entisen taakse jättämistä 
ei ennustuksiin saisi uskoa 

78

tänä yönä nukun pois monia asioita. 
asioiden pois nukkuminen voi joillekin tarkoittaa kuolemista, muuttumista tomuksi kaduilla rientävien ihmisten tasaista tahtia liikkuvien jalkojen alle.
lehdissä lukee ketkä kaikki ovat tällä viikolla nukkuneet pois.
minun nimeäni ei lue siellä, koska en aio kuolla.
vaikka aionkin nukkua pois.

kun minä nukun ajatuksia ja tunteita pois, suljen silmät ja asiat, jotka täytyy nukkua pois, katoavat.
se on ihan eri juttu kuin kuoleminen.
valon leikitellessä viattomasti valkoisilla seinillä, monet seikat murskaantuvat unissani pihatiellä.
loputtomat ajatukset, joita en edes muista ajatelleeni.
häpeän puna nousee kasvoilleni, kun isovarpaani painaa rasahtaen maahan keskustelunpätkän, jota käytäessä olen ollut väsynyt ja kommunikaatiotaidoton.
mutta se haihtuu nopeasti, sillä ikävät asiathan katoavat unessani.

haen sisältä kosteita, valkoisia lakanoita ja ripustan niitä pyykkinaruille epävarmoin käsin.
jos en voisi luottaa edes niihin, jos ne putoaisivat maahan tai yhtäkkiä alkaisi sataa räntää ja kaikki muuttuisi kaurapuuron näköiseksi, sellaiseksi joka on ollut hellalla monta tuntia? 
ei, mitä turhia.
hyvin ne asettuvat, auringon valo heijastuu niistä, kaikki riittää ja tiet ovat avoimia ja kuivia, ruokaa ja ystäviä ja hiljaisuutta on tarpeeksi ja aina on pyykkiä jota pestä ja asioita joiden vuoksi nukkua.
uusia ideoita jotka itävät mukuloita perunamaalla.

kymmenen tunnin jälkeen olen mielissäni.
enkä edes tiedä minne kaikki ydinjäte ja tuulettimeen hajoava paska on loppusijoitettu.
ei ainakaan lähelle minua.