147

rakkaani. täällä tulee pian talvi.
katso. maa on tuolla ulkona kuuran ja riitteen peittämä.
mä tuijotan ulos ikkunasta ja katson sua pehmeälehtisten ruukkukasvien takaa.
isterintien kuuset ovat siellä, ja mun unet ja vanhat tarinat mun juurilta.
niistä mut on tehty

146

tänään mä repesin sisältä auki kuin kotelo ja kyseenalaistin kaiken
totesin että olen aika irrallani, oikeastaan.
se on vähän sellaista nyt.
kyllästyin puheeseen ja taistelumiekkoihin ja samaan laimeaan tyhjyyteen mikä näistä päivistä lopulta aina seuraa.
sitten istuuduin raitiovaunuun ja itkin suoraan vastapäätä istuvan pojan kasvoihin, niin että tunneaallot vyöryivät pitkin hänen vaaleita hiuksiaan ja tuntematon poika katsoi minua hämmentyneenä.
jäin pois hautausmaan kohdalla ja kävelin loputtomiin loputtomiin kivien ja patsaiden ja mustuuden ja keltaisten vaahteranlehtien äänissä ja ajattelin ja lopulta aivosoluni eivät ottaneet enää mitään vastaan ja kuuntelin vain kappelista kaikuvaa urkumusiikkia
kengännauhat aukesivat ja sora valtasi märät kengänpohjat, epätasaiset hiukset muistuttivat yhtä rastaa ja kangaskassi oli täynnään tekemättömiä tehtäviä
eikä hautausmaa loppunut koskaan
eivätkä nimet eivätkä numerot
eivätkä ihmisten tarpeet ja toiveet toteutumattomat

pakenin arjen haamuja zen-oppaisiin
pakenin sua ja sun sanoja omiin eksyneisiin ajatuksiini, logiikkaan, sekaviin unikuviin metsäpoluista ja koteloituvista toukista ja puhelimen sammutettuun akkuun
pakenin teitä kaikkia saksofonin soittoon, siihen ääneen mikä oli vain varjo vanhasta ja viisivuotiaan piirustus tunteista ja itseni tuijottamiseen peilistä
en mä voi seistä teidän kaikkien edessä itseni takana jos mä en tee töitä
en mä vaan voi
ja kun mun pääkin on pölkystä ja niin hidas on mun hermoratasekasotku
ja kun avaan vuoteen ja paneudun pitkäkseni, päässäni soi

ne ei tahdo mua
ne tahtoo ingalsin lauran
sietämään kaiken ja anteeks antamaan
mut vielä mä nousen
ja maailmalle nauran 
vielä joskus teen niin kuin huvittaa



ja sitten kun se päivä tulee niin mä en naura niin että joku näkee
olen vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
menen ja otan sen kahvikupin käteen ja istun vain ikkunasta ulos tuijottaen sanomatta sanaakaan

145

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa en jaksa 






maailma odota kun mulla ei oo niin nopeat jalat kuin teillä muilla

144

meidän ei pitäisi olla täällä. 

tänne voi vaikka hukkua.

143

tajusin yhtäkkiä että talojen seinälaudat kuiskivat lohduttavia sanoja, asfaltti jalkojeni alla levitti kehooni kutkuttavia juttuja joita en saisi kertoa eteenpäin.
hei tyttö. me ollaan sun ympäristö. me tehdään susta uusi. et oo enää melkein uusi. oot ihan uusi sitten kun me saadaan tää työvaihe valmiiksi. me tehdään susta oikea nainen. pistä vaan silmät kiinni äläkä mieti millaset sun lopputeksteistä tulee. sä ajaudut tekemään asioita koska me pistetään sut tekemään niitä. ja lopulta oot nainen, kaunis rietas onnellinen, niin just sellainen, sulla on se hyvä vyötärönympärys ja kokeneet kantapäät, sulla on se voimakas suu ja ne helpot kyynelkanavat. sit sä seisot siinä bussia odottamassa ja sun ajatukset kiipeilee purppurataivasta pitkin talojen katoille silleen puff sviiiissh ja jengi vaan yrittää kopata niitä kiinni ja läpsii ja läpsii mut ei ne jää, ne on ihan kuin ne pikkukärpäset sun keittiön likaisessa roskiksessa hyökkäämässä sun sipulimunakkaan kimppuun.
oli ihan kamala nälkä ja kaipuu, laukkukin valahti olalta käteen ja uusiin kenkiin tuli naarmuja. mä kävelin pitkin tietä ja mietin että miksi se on niin vaikeaa tarkoittaa sanoja ja miksi on helpompaa vain olla hiljaa ja tukehtua. katujen nimet ja ruohonleikkurin ääni söivät vaan mun keskittymistä ja olin soittanut keuhkoni pihalle treenikopissa, etupäässä sattui ja tuntui että edelliset kolme-neljä tuntia olivat olleet vain sekavien kuvien oksentamista äänenä ulos, en pystynyt ymmärtämään mitään ja mieleni teki kopata syliini kaikki paheet mitä olla ja voi jotta oloni piiloparanisi.

miksi tiedän kuitenkin aina
että ei niin tuu käymään
miksi otan aina sen vesilasillisen ja pesen hampaat ja pyyhkäisen toivottomuuden apatian tiskiharjalla hevonkuuseen ja riisun sukkikset miettimättä huoneeni lattialle
miksi vaan mutristan suuta ja vilkuilen kelloa ja mietin mihin asti kestän
yritän olla pulpahtamatta
samalla sopivasti piilottamatta
pikkaisen verran tuntematta
samalla sisältä kuolematta
eikä sitä tuu, ei näy missään
päivät on samanlaisia ja spurgut on edelleen samassa tilanteessa torilla kuin viikko sitten
postissa tulee laskuja
lompakossa on pelkkiä junalippuja

mutta sieltä piilosta ne kutkutuskasvut tulee
sahanpurun seasta hönkäilee tänne ja tekee musta sen hyvän naisen
odotettava se on vain ja mietittävä vaikka kuinka nopeesti mulla kasvaa tukka ja kuinka hyvä mun on olla silloin kun on ja että onhan aina ne vanhemmat ja veljet ja meiän koirat

tienviitta sanoo että me laitetaan sut pärjäämään ja oppimaan oikeet asenteet
tolla vyötärönympäryksellä oot jo niin kehityskelponen et voit sanoa sen häpeämättä
ja jos sattuu niin sattuessa se paikka mihin sattuu niin muuttuu uudeksi
ja kaiken jälkeen oot siinä
oot oikea ja oikeassa kohdassa
meidän tyttö

142

ei tästä tule mitään,
sanoi ääni minulle tv:ssä.

141

tässä mä istun, kello on aika vähän ja mulla on jo viides kupillinen sitä valion banaanijogurttia menossa. 
lusikoin sitä kiireen kaupalla suuhun että ajatukset eivät alkaisi häiritä jogurtissa viipyileviä aivosolujani. 
mulla on kiire urakoitsijalle. 
uudet kivet on hakematta, sain postissa kirjeen että en ole muistanut niitä. 
myöhästymismaksu seuraa perästä. 
jatkan jogurtin syömistä ja yritän miettiä miten voisin pysäyttää ajan juuri tälle minuutille, tunnin jokaisella minuutilla on oma fiiliksensä hei. 
muuta en ole keksinyt kuin banaanijogurtin, huomasin jo heti kaupassa että se on avain kaikkeen, se hohti hyllystä taianomaista valoa muiden tylsien jogurttipurkkien lomasta, enkä voinut vastustaa. 
siinä hetkessä unohdin likaiset verkkarini, kaksi vuorokautta samanlaisena pysyneen nutturani, sekä kerrassaan huonon urheilusukkien ja ballerinojen ydistelmän, joka koristi kumpaistakin jalkaani. 
aloin itkeä ilosta ja kiikutin banaanijogurtin kassalle yhdessä kaiken muun kanssa, kiidin pitkin s-marketin käytäviä tajuamatta mistään mitään, karkkiosasto ja jäätelöosasto katosivat ja unohdin niiden olemassaolon. 

--

siinä jogurttia syödessäni mietin sitä iltaa kun olin katsomassa tanssikisoja ja soitit mulle. 
sanoit että huomenna se tapahtuu. 
että sulle kävi se, olit yksi tuhannesta. 
ja kun seisoit meidän ulko-ovella niin olit jo vanhentunut ihan sairaasti, hiukset vaihtoivat väriä ja sun nenästä oli tullut tosi kyömyinen ja siinä oli sellaisia syviä uurteita. 
me mentiin ja maattiin selällään kylmän saunan lauteilla ja kerroit että miltä se tuntuu kun tapahtuu jotain mistä ei voi enää kääntyä takaisin ja mikä laittaa kellon kulkemaan uudella tavalla. 
ja sit seuraavana aamuna kaikki vaan loppui ja sä lakkasit hengittämästä koska olit ollut se tuhannesensimmäinen, jolle vaan voi käydä niin elämässä ja joka ei voinut mitään sille että vuodenajat ja vuodet pyörivät järjetöntä kehää omissa suonissa ja pigmentti karisi kuin sokeri lettujen päältä lautaselle eikä yhtäkkiä ollutkaan mitään. 

-- 

ja sitten tuli se kun nukuin sohvasängyssä ja mietin syrjähyppyjen tekijöitä, niitä pieniä ja suuria, ja se kun pakenin karhua ja sytytin sen lopulta kaikessa vihassani tuleen, valkoinen turkki vaan paloi ja kaikki ne viattomina uiskentelevat tädit jotka se otus oli tappanut, kaikki ne saivat kunnioitusta vaikken yhdenkään nimeä edes tiennyt. 

-- 

itketti ihan tosi paljon ja teki mieli repiä maailma palasiksi ja syödä vain banaanijogurttia, jättää hiukset harjaamatta, mennä vuoteeseen eikä nousta enää koskaan. 
mutta sitten totesin ettei mikään johdu mistään tietystä syystä, ja menin odottamaan junan ulko-ovelle omaa asemaani puoli tuntia etuajassa, katselin kun mustat puurivit menivät ylös ja alas ja vastakkaisen puolen ovi näkyi ikkunapeilissä ja mietin vain sitä, että eiköhän mennä. 
ei tässä muu auta kuin unohtaa unikuvansa ja pelkonsa, nostaa pää pystyyn, harjata ne hiukset ja kuivata kyyneleet, keittää puuroa ja unohtaa banaanijogurtti, siirtyä syömään vain harvoin ja nojautua kalenteriin, hei olisihan se noloa jos siellä ei olisi mitään, kiristää nutturaa ja jatkaa, jatkaa aina vaan, kunnes pääsen rajojen yli ja tukkani muuttuu oma-aloitteisesti sen näköiseksi että se toimii
sellaseksi tiiätkö tyylikkääksi