uusi

jatkossa löydät mut, elon, ilon ja surun ja kaiken osoitteesta: 

http://kaipuukaipuuseen.blogspot.fi/

Fine

tänään tuli fiilssejä lumisateesta, joka leijaili hiljalleen pitkin tiilirakennusten pihoja. 

ok, ei pelkästään siitä. 

ok, niitä on tullu jo aikasemminkin. 

pikkuisen nupullaan muutamia juttuja. 

muutamia kelailuja ja pari hassua läikähdystä koko kehon lävitse. 

valoa tunnelin päässä ja muita kliseitä. 

jo oli aikakin kaiken pelon jälkeen. 

vaik ok, ei kaikki vielä ohi oo. 

no joo, itse asiassa kaikki on aika alussa. 

on niitä konkreettisia muutoksia ja sitten niitä abstraktimpia muutoksia. 

kaikenlaista lankaa selviteltävänä, mutta aikaa loppumattomiin toisaalta ja toisaalta. 

på andra sidan. 

nyt vaan tuijottelen pihaa josta suuri vesilätäkkömeri on kuivunut, vähän taas ilma kirpsahtaa. 

kolme vuotta on joo pitkä aika. 

mutta niin. 

meikän eloa ja oloa ja noita edellä mainittuja fiilssejä voi varustautua niin halutessaan lukemaan piakkoin jostain uudesta osoitteesta. 

musta vähän tuntuu että tää pimeys ja valo on tähän blogiin taputeltu. 

en osaa sanoa muuta kun että jee. 

nyt vetäydyn ajattelemaan, kattelemaan ulos ikkunasta ja fiilistelemään ihan vaan muutamia tarinoita. 

kiitos

(ps. aattelin että sitten kun numerosarjat saa päätöksensä, loppuluku ois jotenkin ylevä ja hieno. 

mutta ei tää koko sekavuusrunoläjä oo ikinä sellaisia käsitteitä ehkä edustanut. 

ei tänkään sitten tarvinnut.)

153

MAAILMA ON KAUNIS 

PYÖREÄ

HAISEVA PERSE

SININEN

RUSKEA 

VIHREÄ 

PASKANEN

MAHTAVA 

PÄÄRYNÄ

VALTAVA

HAUSKA

TODELLINEN ARMOTON KAAOS

-sydän, sydän

152

tänään rapajoulumustuudessa istuin ja kuuntelin tätä. 
kun tuuttis röyhkeästi kehui kävelytyylinsä ainutlaatuisuutta, tajusin yhtäkkiä että mulla on aika monia sellaisia lähes huomaamattomia taitoja joilla voisin yhtä lailla egota: jos joku muu puhuis samoin kun mä, tai tekis jotain ihan muuta tahansa samoin kun mä, niin se ois vain feikki-oili

tuli vähän parempi fiilis 
ehkä en ookaan niin menetetty tapaus ku oon jo kauan luullu

151

minä kannoin kaulallani surua surkeaa
sitä kannoin hiljaa niin ettei kukaan huomaisi vaan
sen kanssa mä silloin iltaisin sain käydä nukkumaan
oli mustaa myös valkoinen 
ei valoa laisinkaan 

minä vaivuin murheeseen 
sen sinulta lahjana sain
niin vaivuin ja unhoitin miten kaunis on taivas ja maa
niiden välillä kulkee onni nyt ilman saattajaa
sen luokse vienyt ei tieni 
oli sumua aina vaan 

-tiiu helinä


----


kun mä sunnuntaina kävelin kulomäentietä lumisohjossa meikit levinneinä, mietin että voinko mä nousta tästä yhtäkkisestä suosta enää koskaan.
saanko enää koskaan sitä mitä halusin
jaksanko enää koskaan herätä aamulla innoissani uudesta päivästä
jaksanko enää liikkua muiden mukana, juosta kiireellä kouluun tai töihin, ottaa aamulla valokuvan tai nähdä jonkun eläimen joka tekee mun päivästä ehjän ja selkeän
vai onko enää mitään syytä jäädä
pitäiskö sittenkin vaan tunkea villasukat tennareihin ja ostaa junalippu rovaniemelle

mut sitten kelasin, että tää on ehkä kokopitkän sinfonian pateettinen osa, se missä kontrabassot soittavat jousilla pitkää, surullista teemaa.
eikä sinfoniat voi siihen loppua.
mutta klassiset teokset saattavat kestää kuinka pitkään hyvänsä, enkä mä voi tietää kuinka kauan se pateettinen osa sitten kestää.

sitten mietin katoamista.
olen kadonnut jo ihan tarpeeksi, itse asiassa.
olin esittänyt hiekkalaatikolle yöksi unohtunutta lelua ja nähnyt kuka sen kävisi poimimassa, enkä oikeastaan suurimman osan kohdalla siitä poimimisesta tai poimimattomuudesta yllättynytkään.
on niitä ihmisiä noiden kanssa lähteä päiväretkelle keravalle tai järjestellä muuten elämää.

joo sumua on mutta sitten sumu sanoi että mä teen susta naisen ja muistin että on mulla toivoa
ja sit korson juna-asema näkyi jo
istuin junaan ja vaivuin hitaasti mutta varmasti pimeyteen, joka nielaisi mut ja sanoi että juuretkin on piilossa mut tärkein osa puista

150

ei niin raskasta taivalta
ei kourassa kovettumaa
ettei opi sopeutumaan

ei niin kaunista
ei mitään niin rumaa
että tarttuis kiinni kuvaan

ei lohkaretta olalla
ei kontrastia solalla
ettei pystyis nousemaan

ei rauhaa sodalla
ei arkea lomalla
että pystyis toisen pois sulkemaan

ei oo tietä jota pysty ei kulkemaan
taivasta kyntää kurjet vaan

-pyhimys

149

niin sitä tulin vaan tänne sanomaan että tuolla sataa lunta mun kumiteräsaappaille eikä mikään tunnu enää miltään
ja sitä että hyvää vauhtia muutun jyrätyksi
ja hautaudun tänne, kumisaappaineni lumen ja harmaan lammasviltin alle olmeilemaan
leikkasin mun tukan pois ja annoin tukkojen tippua lattialle

elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena,
sanotaan jumalaisessa näytelmässä.

oon päätynyt ytimeen,
tai ainakin lähemmäs sitä kuin koskaan.
siihen maisemaan, josta ne kaikki väreilevät kuvat ja se sama tyhjyyden tunne tulevat
ja niihin ranskalaisten viivojen perässä lukeviin lauseisiin, joista tässä koko hommassa nyt ihan salee on kysymys
kumpa voisin jäädä ja miettiä
mutta ei
on jatkettava työtä ja noustava

ja siitä mun pitäisi kiittää
istua alas ja sanoa että kiitos
kiitos
mutta sormet on ristissä kun sanon sen