24. syyskuuta 2011

60

 TÄNÄÄN AION RAKASTUA 


... kolmanteen ihmiseen joka tulee ulos levykauppa äxän ovesta sateiselle kadulle.
hän olisi miettinyt samanlaisia ajatuksia tänä aamuna noustessaan sängystä ja kävellessään hiukset sekaisin vessaan.
laskisin sekunteja ja huutaisin perään moi, ja hän vastaisi, uusi kassillinen uusia levyjä tuoksuisi laukussa uudelta, tai ei, ehkä ne ovat käytettyjä.
sittenkin.

kertoisin hänelle kuinka minusta on tuntunut niin kauan niin yksinäiseltä.
katselisin auringonpaistetta hänen kainalonsa alta ja kuuntelisin koko yön niitä uudelle tuoksuvia levyjä joissa viulut soittavat taustalla juuri silloin kun palaisin hänen viereensä sohvalle.
avaisin parvekkeen oven ja laittaisin hellan päälle hänen kanssaan.
hän tekisi minulle olohuoneen lattialla kalanruotoletin vähällä valolla.
ei hän valoa tarvitsisi, sillä hän elää pimeässä, koska ei osaa vaihtaa lamppuja, niinhän, niin se oli, miksi niitä pitäisi vaihtaa, eihän siinä ole mitään järkeä, kun ajan voi käyttää paljon hyödyllisemminkin. 
sitten en ole enää rajoittunut, saan puhua mitä haluan, ja niin puhun kuolemasta ja rakkaudesta, suurten oopperateosten aiheista ja kohtauksista, näkemistäni elokuvista ja siitä kun ihmiset eivät katso lopputekstejä loppuun asti ja valot syttyvät ennen aikojaan, eikö olekin perseestä, on se, puhun osaamistani kielistä, ruotsi on kaunista ja ranska hienostunutta, hassua että ajattelen ruotsista niin, puhun färsaarista ja niihin liittyvistä päätöksistäni, loputtomista eristäytyneisyyden ja unohdetuksi tulemisen tunneista jolloi kello tikitti yksinään seinällä eikä kukaan muu ollut paikalla, NN:n kuolemasta, se traaginen auto-onnettomuus, joka päättyi kyyneliin ja nina perssonin ääni lakkasi soimasta, ja vaaleanpunaisesta talosta, venäläisistä maailmankartoista seinillä ja bussien pehmusteista, naurat hyppelehtivälle keskustelullemme, ja palvelutalon ikkunat ovat olleet pimeinä jo kauan, juopot on saatettu koteihinsa nukkumaan...

...ja me astumme yhdessä takapuutarhaan, 
paljain jaloin kostealle, 
liian kylmälle maalle jonka päällä myös puutarhan kanit juoksevat näkymätöntä vihollista karkuun kuin henkensä edestä, 
puut ovat kerroksittain ja kukat nuokkuvat kuin pienet lapset, 
aidat jättävät meidät tänne, 
ja tunnelma on, 
niin, 
pudistan päätäni, 
en oikein tiedä, 
hei tullaan iltapäivällä tänne aamuteelle, 
loppuviikko voidaan puhua facebookin chatissa, 
et muista nimeäni sillä sinulla on aina ollut niin huono nimimuisti, 
ihan pienestä asti, 
et muista, 
mutta minut yrität muistaa koska olen sen arvoinen, 
jotkut taas eivät, 
itse asiassa, 
jos tarkemmin sanotaan, 
hyvin harvat ovat. 


TÄMÄN YHDEN VUOROKAUDEN AJAN HALUAN OLLA VAIN JA PELKÄSTÄÄN VASTARAKASTUNUT. 


Pyhimys - Talvipuutarha

4 kommenttia:

  1. tää oli jotain niin kaunista, että pelkäsin kaiken päättyvän ikävästi. kiitos.

    VastaaPoista
  2. ole hyvä. piristit minuu myös kommentilla! : >

    VastaaPoista
  3. anonyymi: niin varmasti siekin. <3

    VastaaPoista

sano jotakin