72

minä laulan, enkä näe savukoneen tupruttaman savun takaa mitään.
mutta tänään minä laulan.
enkä ole osannut suhtautua laulamiseen pitkään aikaan.

laulaminen on jotain sellaista, mikä tuntuu vieraalta osalta omassa koneistossa.
en osaa ottaa sitä vastaan niin kuin minun pitäisi, juhlasaatossa kukoistaen tai tähtitaivaalla kaikista kirkkaimpana loistaen.
sukellan lukuisten ruuvien, muttereiden, hammasrattaiden ja muiden osien alle, syvälle itseeni vain hakeakseni jotain osviittaa siitä, että laulaminen tuntuisi jossain eikä olisi vain sellaista kevyttä hattaraa, mistä ei voi täyttyä kokonaan, tai sellaista raskasta mikä painaa sisällä niin paljon että muutun hauraaksi, hämähäkin verkkoon takertuneeksi kärpäseksi.
kuinka se voikin olla sellaista?
muistelen päiviä jolloin aika kului hitaammin ja lauloin.
tunsin äänten asettuvan silloin juuri niin kuin halusin.
se vaikutti samalta kuin ne ihmiset, jotka asettuivat ympärilleni ilman että minun tarvitsi tehdä mitään.
se oli hauskaa.

tänään minä laulan.
ajattelen, että joku istuu ehkä taimmaisessa penkkirivissä ja miettii, miltä tuosta tytöstä mahtaa tuntua.
hetkeksi päivät liukuvat yhdeksi alkuräjähdykseksi, ja kuin huomaamatta, olen varma siitä, että joku muukin kuulee minut.
hän kääntää vanhan putkiradion nappuloita sängyn vieressä, ja erottaa minut kohinasta sekunnin ajan.
hän kenties ajaa eteenpäin huonosti valaistua tietä ja ääneni veden alla päilyävä myrsky purskahtaa esiin jokaisella kaasupolkimen painalluksella.
istun auton etupenkillä, olemme pian satama-altaalla.
joku oli ajanut kolarin juuri vähän matkan päässä.
kaksi vuotta, kuinka sellainen hetki voi leijua verkkokalvoilleni niin kaukaa?
huudan suoraan veteen, maailma kuuluu minulle, kaikki testamentataan joskus tulevaisuudessa vielä minun nimiini ja voin tehdä koko maapallolle ihan mitä ikinä haluan.
olen silloin vielä kaunis ja toiveikas ja samalla sanoinkuvaamattoman rakastunut.
piirsin itsestäni kuvan, auringon kanssa kilpaa loistava tyttö taivaalla.
mitä mä eilen tein? 
no mä näin sen maailman ihanimman naisen. 


tänään minä laulan, eikä minulla ole mitään minkä puolesta puhua tai minkä takana seistä.
en voi mitään sähkölle joka aivoissani kulkee, en silmilleni jotka suuntautuvat jonnekin ihan muualle kuin tähän hetkeen.
en voi mitään katoamisen tarpeelleni.
koneistoni on muuttunut ja siihen on jouduttu asentamaan varaosia, käyttöohjeet eivät ole päteneet enää pitkään aikaan.

tänään minä laulan ja toivon kovasti, että edes joku tarvitsisi minua elääkseen.
etten enää vain lähtisi, istuisi kovalla bussin penkillä kuulokkeet korvilla katsellen liikenneympyröitä ja ihmisiä, joiden matkalla on tarkoitus.
etten enää pakkaisi uudestaan, vaan että voisin jäädä paikoilleni ja tuntea itseni ja heikon koneistoni osaksi uutta.
etten enää kuluttaisi päiviäni loputtomaan, alaspäin vyöryvään kierteeseen.
etten enää haahuilisi sokeassa pisteessä lavan takana.

pimeiden ikkunoiden takaa loistaa valo, istumme jälleen siellä, lattia on kylmä ja sanat vain putoavat taivaalta suuhuni, mitä olin ennen sitä kaikkea, mitä olen ollut sen jälkeen kun avasin silmät ja katsoin maailmaa eri tavalla kuin synnyttyäni, mitä voin ehkä vielä olla jos oikein kovasti yritän, haaveilin pienenä ruusutarhoista mutta en kasvattanut niitä vaan istuin olkihattu päässä riippukeinussa haaveilemassa, pidin ajatuksista mutta en teoista.

"Odotetaan nyt vielä, radiosta tulee hyvä biisi. "

71

kuulen kuinka kylpyveden viimeiset pisarat putoavat hanasta sameaan veteen.
kirkas valo häikäisee silmiä, enkä voi uskoa sitä todeksi:
leukaperiäni ei kiristä.
hiukseni eivät ole enää likaiset.
kaikki mustelmat ja ruvet näyttävät pehmeämmiltä siinä paljastavassa valokeilassa, joka muuttaa ihon kuullottuneeksi sipuliksi.
enkä näe ympärilläni ketään muuta ihmistä.
olen täällä yksin.
cd-levyn urat kuluvat jossain kaukana, piano soittaa monimutkaisia ja jännittäviä sävelkulkuja.
hengitän nenän kautta ulos hitaan, apeaisen ajatuksen.
olen helpottunut nähdessäni sen purkautuvan, vaikka se jääkin vain kiinni oikeaan solisluuhuni.
voin sohaista sen pois ihan helposti.
tai puhaltaa.
problem solved.
welcome to the next level.

suomeen valitaan uutta presidenttiä, käteni hikoavat aina kun teen jotain, radiosta tulee auto-tunetettua musiikkia, joudun hieromaan aivonystyröitä seinään että ne toimisivat, apeaista ei nyt näy ja tarvitsen ruokaa mutta avokadot ovat loppu.
en voisi olla enempää ulkona kaikesta enkä enää vähemmän kylmissäni, vaikka sisällä on kaksikymmentä astetta lämmintä.
vajoan vajoan vajoan, näen unia joihin herään säpsähtäen yhtäkkiä kauhuissani, ihmiset ohittavat minut viiden metrin päästä, ne ovat matkalla jonnekin mistä minä en tiedä mitään, haluan paeta kylpyammeeseen taas ja nähdä kaikkien muotojeni ja kasvonpiirteideni rauhoittuvan ja pehmenevän, sulavan hymyyn ja ajattelemattomuuden keskipisteeseen.
tunnen suurta onnea siitä, että kaikki on valmista, en tuijottele kelloa, ja kun lopulta irrotan tulpan ja päätän lopettaa tämän hetken, ihmiset ovat ehtineet näyttää avoimesti tunteensa ja kertoa ajatuksistaan, puhuneet suoraan ja olleet vaatimattomia, ja minusta on vain niin vähän jäljellä nyt, ikkunoiden takana on pimeää, pimeää kuin vaatekomerossani.

onneksi ovat kylvyt, veden tipahtelu ja ammeen laita jonka taakse kätkeytyä.

70

asioita jotka saavat minut syttymään ja innostumaan:

teiden nimet, pikku prinssit, puutalot, färsaaret, tiskaaminen, maustamaton jogurtti, jäljet puhtaassa lumessa, autopesulat, kirkkaat valot, sointujen lisäsävelet, rikkinäiset kangaskassit, huussit, mäyräkoirat, kallion tyttöjen talo, epäturhat kyyneleet, taidenäyttelyt, ilo ystävän puolesta, uudet löydöt, kevät, villapaidat, baletti, ilmaispostikortit, kuvaton, cafe alegria, isosisko ja sen sipulikeitto, oma huone, matkustaminen, tyhmä euforia, kirjat, märät kadut ja niiden kanssa kumisaappaat, buzz aldrin, junat ja metsät, saksofoni, kirjoittaminen, kynttilät ja kainalot, lapsuuden muisteleminen, finnien puristeleminen, uimahallin vesi, teenjuonti, hajottavat jutut, äiti ja leipä, tilanteeseen sopivat biisit, halaukset, mikko nikulan vitsit, ratikkapysäkkien nimet, pohjalta nouseminen, yllättävät kohtaamiset, hyvät laulupäivät, sade, hyvät yöunet ja toisaalta myös valvottu yö, tulevaisuuden suunnittelu, viininlehtikääryleet, absurdit puhelinkeskustelut, muratin kasvu, eväsretket, uudet sukkahousut, maisemat junien ja bussien ikkunoiden takaa, lautapelit, ikkunalaudat joilla voi istua, kansanmusiikki livenä, kaikenlaiset pellot, kartat ja varsinkin lontoon metrokartta, täydet nenäliinapaketit, kalliolla istuminen, pyörät ja varsinkin niiden tarakat, musta kahvi, pikku tiikeri, pikku karhu ja niiden kaverit, steppikenkien ääni, tyhmät sananlaskut, ihastumisen tunne, haaveilu, uudet ideat, ääneen lukeminen, hedelmän jakaminen kaverin kanssa, oranssi sadetakki, askartelu, facebookin kaveripyynnöt, ne tietyt aamut kun ilmassa on jotain, lakritsipastillit, vanhojen päiväkotien pihalla seikkaileminen, sopivasti irstas huumori, turvavyöhykkeeltä poistuminen, helsingin julkinen liikenne, kirjeiden ja lahjojen saaminen, katoaminen.

69

sähköt olivat poikki kokonaista kaksi ja puoli tuntia.
vaikka aivojemme toiminta perustuukin sähköimpulsseille, ne eivät sammuneet sähkölaitteiden mukana.
se oli vähän outoa.

luin suuren taskulampun valossa kolme lukua ääneen sadanyhden dalmatialaisen uusista seikkailuista.
eräänä aamuna koirat heräsivät ja osasivat sliitää.
ne ikään kuin uivat ilmassa.
ne perustivat suursliitokerhon.
ne sliitivät lontooseen miettimään, mitä tehdä kun koko maailma nukkui.
kaikki paitsi koirat nukkuivat ja ovet avautuivat itsestään.
yksi koira sanoi että tämä juttu on metafyysinen.
metafyysinen tarkoittaa yliluonnollista.
koirat olivat varmoja siitä, että yliluonnollinen on jotain erikoisen luonnollista.

piirsin käteeni kuulakärkikynällä rastin ja tein salaisen päätöksen.
kun sähköt palasivat, en sammuttanut kynttilöitä.
mietin, että jos jääkaappi olisi lämmennyt liikaa, niin että olisiko sitä pitänyt kutsua sitten vesikaapiksi tai jopa vesihöyrykaapiksi.
sanat ovat joskus ihan typeriä.
muistelin viime joulua, jolloin huomasin etten osannutkaan enää sliitää.
se oli karvasta kalkkia, ja jouduin käärimään nutturani itse.
no jaa.

"aika kulkee empire state buildingin huipulla nopeammin kuin maan kamaralla."
makaan ja tuijotan kattoon.
käytänkö aikani huonosti kun suurin osa siitä menee haaveilemiseen?
ehtisinkö haaveilla vähemmän empire state buildingin huipulla?
vai haaveilisinko vielä nopeammin?
muistaisinko nopeat haaveet?
yksi tuhannesosasekuntikin on aikayksikkö.
jos sliitelisin täältä suoraan paikkaan, jossa time doesn't exist, minun mielestäni, niin olisihan se aika sielläkin.
se valuisi ihan yhtä lailla siellä laiturin päällä punaisessa mökissä jäämeren rannallakin tai bussin ikkunan takana ja edessä, hukkuisi jonnekin samalla tavalla, olisivatpa sähköt poikki tai ei.
ei se häviäisi minnekään.
siltä osalta en siis välttämättä voittaisi.

voin siis yhtä hyvin olla paikallani, koska minulla on juuri tässä nyt ihan tarpeeksi hyvä olla. 
kuulakärkikynällä piirretty rasti kämmenselässä.
piirrän sen uudestaan aina suihkun jälkeen, koska vesi haalistaa sen.

68

minulla on muovikassissa tarvikkeet sipulikeiton tekoa varten. 

löysin kaupasta myös tarjouspatonkia. 

miinus kolmenkymmentä prosenttia.

lumisadetta on luvassa. 

aikaa on viimeinkin rajattomasti. 

toistaiseksi kirkkaalla taivaalla on orionin vyö, joka osoittaa kohti koirantähteä, siriusta. 

on mahdotonta, että siriuksella asuisi ketään, sillä se on tähti eikä planeetta.

pikku prinssin tähtikin on oikeasti planeetta, vaikka sen nimi onkin tähti. 

ja juuri kun vähiten odotan, puhelimeni soi. 

tulen hetkeksi esiin. 

lumisade puhdistaa minut, likaiset valtoimenaan virtaavat hiukset. 

valot ovat satunnaisia, mutta lumihiutaleet putoavat kasvoilleni. 

"jos nousen jalkaterillesi, kannatko minua kevyesti?" 

astelen kirkkaanpunaisissa sukkahousuissa mieli kepeänä ja välillä taas raskaana puulattialla. 

älä nyt. 

hyvä siitä tulee. 

juuri tänään tuntuisi helpottavalta vuodattaa ristiriitaisia kyyneliä, täyttää teekuppi ja tuijottaa vain kauan ulos pimeyteen, joissa kaikki maat puhdistuvat lumen voimasta puhtaiksi ja uusiksi. 

hörpätä kevyesti valkoisen kupin reunalta ja rutistaa villasukkien varret syvemmälle nilkkoja kohti. 

käyttää ne monet nenäliinapaketit ja päiväkirjan sivut viimeinkin loppuun. 

repiä palasiksi joka ikinen vihainen lista, joka alkaa sanoilla to do. 

pestä kasvot lämpimällä vedellä ja mennä syvemmälle nurkkaan ja pienentyä sinne. 

unelmoida ihan vähän keväästä ja ajan kulun huomaamattomasta huomaamattomuudesta. 

olen jollakin tasolla hieman onnellinen. 

rauhallista joulua kaikille. 

67

pimeys on mustaa materiaa jotai ei voi haistaa eikä maistaa. 

silmät rävähtävät auki aina vain uudestaan ja uudestaan. 

en pysty kontrolloimaan niitä. 

olen jostakin selittämättömästä syystä hiukan laimean haikea. 

sellaiset asiat kuin pyöreät, arpien peittämää lantiota hipaisevat sormet tai kaikki poistunut lumi joka kuluttaa ikkunasta näkyvän maiseman kaurapuuron väriseksi saavat minut pysähtymään ja vuodattamaan muutaman näkymättömän mutta toisaalta täysin huolettoman kyynelen. 

hei äiti, mennään jo kotiin. 

jooko? 

en jaksa enää kävellä kanssasi täällä ruokakaupassa etsimässä näiden loputtomien hyllyjen välistä sitä ainoaa saksanpähkinäpakettia jossa ei ole pähkinänsärkijää mukana. 

en ota asioihin kantaa, peittelen muutaman keskeneräisen jutun kauniisti peiton alle, ihan vähäksi aikaa vain, kasvamaan sinne kuin sikiön kohtuun, kaipailen pohjanmaata ja kahdeksan tunnin bussimatkaa tervanpolttokaupunkiin, loputtomia yksinäisiä ja tasaisia maita, pian olisi taas katoamismatkan paikka, selkeästi. 

selkääni ei kukaan enää piirrä viidakon eläimiä eikä taivaan enkeleitä tänään eikä huomennakaan, puhalla tai halkean kuin kova kivi, nyt heti, yritän halata niin etten vahingossa kurista, huomaan sen jos muutut smurffiksi. 

enkö rakastakaan tarpeeksi? 

olen pahoillani, mutta enempään en pysty. 

vaikka näyttäisinkin päinvastaiselta. 

par contre. 

unessani viuluni muuttuu muovilusikaksi ja jousi muovihaarukaksi, josta automaattisesti seuraa se, että viulukonserton soittamisesta tulee vaikeampaa. 

minua vähän hävettää. 

nyt tiedän miltä harry potterista tuntui taikoa vahingossa. 

lopulta poistun paikalta ja heitän matkalla nuo saakelin muoviaterimet lattialle, ei siitä sitten tullutkaan mitään, se siitä viulusta, se oli kyllä hyvä viulu, että sääli sinänsä. 

viulukotelo jää nyt ihan tyhjäksi, miksi laittaisin muoviaterimet sinne kun ne eivät ansaitse sellaista loppusijoituspaikkaa? 

ajattelen erilaisia vuoristoratoja. 

sellaisen kyytiin olen nyt päätynyt. 

takanani kaksi kaksitoistavuotiasta tyttöä pilkullisissa paidoissa ja silmälaseissa kirkuu kuin viimeistä päivää. 

minä en osaa huutaa kuin sisäänpäinkääntyneesti. 

tunneli, mutka, hitaasti ylös, nopeasti alas. 

yhdellä lipulla pääsee kaksi kierrosta. 

ei hattuja eikä jäätelötötteröitä mukaan. 

ohjeet ovat myös ruotsiksi jos joku ei ymmärräkään. 

"juuri saamamme tiedon mukaan alaikäinen kuljettaja menehtyi vakavassa auto-onnettomuudessa hetki sitten. 

liikkuva poliisi varoittaa autoilijoita mustasta jäästä." 

voi tätä oudon nostalgian määrää. 

Rae Morris - Day one

(koin jälleen uuden puolen tsuumi sound systemin casinosta, se soi ja makasin pimeässä huoneessa pienen hetken ymmärtämättä loppujen lopuksi mistään mitään. olin aloittanut tekstiviestin jota en koskaan lähettänytkään.) 

66

istun tavarajunan lavalla ja heiluttelen jalkojani kohti lumisateesta märkää raidetta.
tämä se nyt sitten on.
"rautatie raudasta, puutie puusta, vesitie vedestä, maantie maasta."
yritän saada kiinni ajatuksesta, joka puikahti korvani taakse vielä hetki sitten, mutta nytkähdys, joka saa raskaat pyörät pyörimään, kadottaa sen uudelleen.
lumisade suoraan kasvoihin, harmaanvalkoiset ohitsekiitävät pellot, puiden oksat soittavat häävalssia, ne jotkut tuuli ja hannu.
minulla ei ole pipoa.
vain tyrnimarjan värinen kaulahuivini, jota ilman en menisi enää minnekään.
etsimäni ajatus on sen sisässä.
ihan varmasti.
tuijotan henkeäsalpaavia raiteita ja heilautan talvisaappaan päältä lumikokkareita suoraan kiskolle.
vauhti kiihtyy, enkä ehdi nähdä miten ne laskeutuvat.
kuvittelen kuinka lentäisimme tyhjän tavarajunan kanssa pitkin sille ennalta määrättyä reittiä, joka risteää välillä matkustajajunien kanssa, välillä ei.
yksinäisiä taloja peltojen reunoilla.
asuukohan niissä joku jolle voisin puhua ja antaa sanojen virrata samalla kun pyyhkisin hänen tiskipöytäänsä puhtaalla rätillä?
asemat olisivat tyhjiä kylmiä rakennuksia, joiden seiniin vihaiset, nuoret ja kauniit ihmiset ovat kirjoittaneet nimiään ja sanoja, jotka ilmaisevat raakaa ja rumaa raivoa.
lumi peittää ne kaikki alleen, muuttaa ääriviivat pehmeämmiksi ja antaa minun olla kadonneena lelukarhuna hiekkalaatikossa.

ne ihmiset, jotka olivat jo nähneet rautatien.
he ovat suuria.
minä olen ihan pieni eikä minulla ole oikeutta katsoa ketään heistä vapaasti silmiin.
piiloudun katukiven alle ja menen lätäksi, kun joku heistä tulee vastaan.
minusta tulee varpaankynsi joka leikataan irti ja heitetään pois.
yksi lusikka suuren lapsiperheen lusikkalaatikossa.
ruma teippipallo ja takkuinen hiuskasa hiusharjasta.
mitä voi tehdä kun on mennyt sellaiseksi?


voi ainakin kadota.
ihan vähäksi aikaa vain.
oikeasti?
teen itsestäni kuvitteellisen katoamisilmoituksen.
vaaleat hiukset, sataseitsemänkymmentä senttimetriä.
siis koko tytön pituus, ei hiusten pituus.
vihreä takki ja se tyrnimarjanvärinen kaulahuivi.
musta käsilaukku, josta museoiden tarrat eivät ole lähteneet vielä kunnolla irti.
poliisi tutkii tapausta.
vihjeitä ei ole, paitsi yksi.
uni, jossa se tyttö lähti vaihto-oppilaaksi intiaan.
mitään siihen viittaavia todisteita ei ole tosin toistaiseksi löytynyt.
kadonneisiin tyttöihin erikoistunutta komisariota haastatellaan televisiossa, eikä hän ole huolissaan.

uskokaa pois, se tyttö tulee kyllä takaisin kunhan on vähän levännyt. 
siellä intiassa tai missä lie. 
kyllä se pärjää. 

tällaisia ajattelin, kun istuin tänään sen tavarajunan vieressä ihan oikeassa, lämpimässä matkustajajunassa.
takanani oli ollut monta kilometriä, monta litraa teetä, monta salaliittoteoriaa ja monia tsuumi sound systemin kappaleita.


Iiro Rantala - Tears for Esbjörn