77

"hei kaikki kuulijat. 
tämä on säälittävien alkukeväiden radio-ohjelma. 
kenties istut nyt siinä pöydän ääressä, tyhjä kaakaomuki edessäsi, sotkuiset hiukset hajallaan. 
ehkä mekossasi on auringonkukkia tai muita kasveja, kuvioituna eri puolille vartaloasi. 
ikkunassa, josta katsot nyt ulos, on linnunkakkaa. 
etkä muista, milloin olisit viimeksi istunut tämän pöydän ääressä yksin. 
ihmettelet vieläkin, miksi et painanut puhelimen vihreää luuria yhdenkään nimen kohdalla. 
miksi ylipäätään olet siinä? 
mikset ole toteuttamasssa oikeaa tehtävääsi? 
tekemässä töitä itsesi ja muiden eteen, rakentamassa pohjaa josta unelmasi voivat kasvaa? 
juuri nyt joku rikkoo niitä. 
etkä sinä tee mitään, istut vain ja kuuntelet tätä puhetta ja riiputat silmäluomiasi. 
nyökkäilet perässä ja tuijottelet samalla hymyilevää (poika?)miestä tiskin takana. 
koko ajan pilvet vain vaeltavat ja peittävät auringon ja tummentavat talojen katot. 
asfaltti kastuu. 
koko ajan kello on liian paljon, koko ajan olet vain tyttö jonka sukkahousuissa on liian monta reikää ja joka säikähtää omia ajatuksiaankin, jos ne vähänkin kopauttavat päälakea ja huutavat: 
päästäkää meidät ulos!

huh, kuinka se pelottaakin! 
mutta jos nyt olet todennut tämän radio-ohjelman olevan juuri sinua varten, voit kuunnella sen rauhassa loppuun ja sitten vaikka mennä tunniksi soittamaan. 
ehdit hyvin, tunti on kuitenkin loppujen lopuksi pitkä aika, vai mitä? 
mutta palataan seuraavan biisin jälkeen asiaan. 
pysy kanavalla. 
ja mikä tärkeintä, muista hengittää. 
tämä on säälittävien alkukeväiden radio-ohjelma." 

 
 

76

viime yönä tein keittiön pöydällä olevista leivänmuruista saaren, joka muistutti vähän madagaskaria. 

se oli vähän saman muotoinen, mutta ei yhtä pitkä. 

saarella vallitsi diktatuuri.

diktaattorina oli suuri juustonpala, joka oli myös lojunut keittiön pöydällä. 

juustonpalan hirmuhallinto oli hyvin epäreilua leivänmuruja kohtaan ja sisälsi paljon terroria ja aivopesua. 

tämä johti siihen, että pieni joukko urheita leivänmuruja ja muutamat epäsuosioon joutuneet juustonpalan virkamiehinä toimineet pienemmät juustonpalat lähtivät maanpakoon ja ajelehtivat ajopuiden mukana kaukaiselle saarelle, jonne he perustivat siirtokunnan. 

tunsin itseni jumalaksi ja päätin tappaa diktaattorijuustopalan halkaisemalla hänet kahtia juustohöylällä. 

tunsin suurta iloa, kun hirmuhallitsijan veri tahrasi meren, jonne hänet upotin. 

keittiönpöydän alla eläneet kalat söivät hänet. 

valitettavasti suuren johtajan kuolema johti juustonpalavirkamiesten väliseen kiistaan saaren seuraavasta hallitsijasta. 

yksi juustopaloista suunnitteli jo vallankaappausta leivänmuruarmeijan tuella salaisissa tapaamisissa, joista sovittiin puhelimessa koodikielen avulla.

siihen en olisi suostunut. 

se olisi ollut aivan liikaa siviileille, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää. 

eivätkä pienet ja heikot leivänmurut jaksaisi välttämättä uida tai ajelehtia uuteen siirtokuntaan tai rakentaa meren yli siltaa, joka veisi sinne. 

jumalallista ylivaltaani käyttäen päätin, että maailmanloppu on tulossa. 

keräsin kaikki leivänmurut ja juustonpalat ja heitin ne tyhjään oluttölkkiin, joka oli vieressäni pöydällä. 

en erotellut saaren asukkaita heidän tähänastisen elämänsä perusteella. 

kaikki saivat mennä samaan paikkaan. 

en jaksanut miettiä, olisiko oluttölkin pohjalla hauska asua. 

ajattelevatko leivänmurut ja juustonpalat sellaisia asioita? 

tyydytettyäni yhtäkkiä hyökänneen raa'an vallanhimoni tuntui mukavalta mennä nukkumaan. 

en kyllä olisi jaksanut olla jumala aamuun asti. 

miten jotkut ylipäätään jaksavat sellaista? 

75

kirjastojen kirjahyllyt eri puolilla maailmaa ovat täynnä kirjoja, jotka käsittelevät solmujen solmimista. 

sitä, miten narun päät täytyy asettaa toistensa lomaan. 

sitä, millainen solmu mihinkin tilanteeseen sopii. 

solmun solmimiseen on monia eri tapoja. 

mutta niissä kirjoissa on kuitenkin todennäköisesti hyvin vähän lukuja siitä, kuinka solmun voi avata. 

en tiedä, en ole jaksanut perehtyä aiheeseen. 

se on hyvin ikävää. 

sillä minä olen nyt solmussa. 

en tiedä, miten päin olisin, jotta voisin vääntyä takaisin suoraksi naruksi. 

etsintäkuulutan siis kahta ihmistä, joista toinen voisi tarttua käsiini ja toinen jalkoihini. 

he voisivat vetää minut suoraksi, jos olisin vetosolmussa. 

toisaalta, en osaa luokitella solmuani, joten vetosolmu on vain yksi miljoonasta vaihtoehdosta.

....vai kuinka paljon niitä solmuja nyt onkaan olemassa? 

tai, ehkäpä tämä on parempi: 

etsitään näppäräsormisia solmunavaajia. 

sellaisia, jotka näkisivät heti, miten naru on mennyt eri lenkeistä ja asettunut sekavaksi vyyhdeksi. 

sellaisia, jotka selvittelevät vaikkapa ikään kuin työkseen kuulokkeiden solmuja tai aukovat sotkeutuneita lankakeriä. 

sellaisia, jotka jaksavat kiskoa auki tiukimminkin kiristetyt naruviritelmät. 

no niin. 

palkkioksi vaikka korvapuusteja (itse leivottuja) ja kahvit (itse keitetyt). 

riittäähän se yhden solmun avaamisesta? 

en haluaisi uskoa, että kyseessä on umpisolmu. 

ja eikös senkin voi sitä paitsi saada auki, jos oikein kovasti yrittää? 

todellisuudessa veikkaan yhdeksänkymmenen prosentin todennäköisyydellä, ettei ilmoituksista ole tässä suhteessa apua. 

siksi haen ratkaisua niistä edellämainituista korvapuusteista, johannes brahmsin intermezzoista ja porokuvioisesta villatakista. 

74

taivaalla oli vain yksi tähti ja ohut kuunsirppi, kun liu'uin vaaleanruskeissa huopikkaissa pitkin dixoninraittia myöhään illalla, mutta ei niin myöhään etteikö halpa-halli olisi ollut vielä auki. 

tehtaan piipusta nousi vaalea, eteenpäin virtaava savuvana joka täytti tummansinisen taivaan hukkuen junaradan taakse horisonttiin. 

olin melkein yksin, vain väsymättä kulkevat iltabussit pyyhkäisivät ohitseni kirkkaine valoineen ja pakkasen karaisemine matkustajineen, jotka tunsivat suurta helpotusta päästessään viimeinkin pois kylmältä pysäkiltä. 

kuulin, kuinka rovaniemen juna hyökkäsi pimeydestä ja jatkoi matkaansa välinpitämättömänä ohittaen omakotitalojen lumen alle painuneet katot. 

kerrostalojen ja puiston taakse kuvittelemani ranta ei ollutkaan ollut totta, mutta niin, ei minussakaan paljon totta ollut. 

kukaan vastaantulijoista ei nähnyt minua eikä hämmästynyt hieman hoippuvia askeleitani tai sitä, että päätin yhtäkkiä istahtaa leikkipuiston rengaskeinuun ja miettiä, olisiko juuri tuollainen taivas mahdollista piirtää päiväkirjaan. 

olen pitkästä aikaa kadonnut. 

päivät valuvat alas leuastani vesipisaroina ja viimeisinä saippuakuplina jotka puhdistusaine on jättänyt kasvoilleni. 

en sijaa vuodettani aamuisin, nousen vain ja lähden kävelemään ympäriinsä. 

tämän huoneen ympäri, koko kaupungin ympäri, häviän ihmisvilinään. 

tämä kaupunki on ystävä. 

tämän kaupungin katuvalot toimivat ja korkeat kerrostalot saavat minut hengittämään vapaammin ja unohtamaan sekuntien laskemisen, nojaan parvekkeeseen ja katson kuinka taivaan värit sumenevat vähitellen pimeydeksi, silitän teemukissani uivan sinisen peuran kaulaa, uppoan siskoni pipoon ja unohdun useiksi tunneiksi, akvaariokalat ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa, miljoonakalojen nimet ovat tulleet sijamuodoista: allatiivi, ablatiivi, adessiivi. 

neljännen kalan nimeksi täytyi laittaa adjektiivi, vaikka alkuasukas sai myös kannatusta. 

kaikkien näiden savupilvien ja lamppujen keskellä minä en ole mitään, mitään muuta kuin jonkinlainen kasa erilaisia liitoksia ja tyhmiä unelmia, joista yhtäkään en oikeasti halua ja jotka ovat kaikki yhtä vaikeita toteuttaa. 

eihän tulevaisuutta ole? 

koska jos on, minä tarvitsen vielä viisi minuuttia ja myrskysonaatin muodossa purkautuvat tunteet, joille ei löydy sanoja, vyöryvät suoraan junarataa pitkin ja kiidättävät minut pois tästä kaupungista. 

pois olemaan jotain. 

eikä se käy, sillä haluan laittaa turkin päälleni ulos mennessäni aivan kuten se yksi pieni karhu siinä kirjassa, nojata bussin ikkunaan ja keksiä ohikulkeville ihmisille elämäntarinoita, salasuhteita ja traagisia lapsuuden traumoja, niin että kun jään oikealla pysäkillä pois, minulla olisi kokonainen tv-sarjan käsikirjoitus valmiina, kaikki yhden bussimatkan varrelta. 

haluan vielä mennä ostamaan itselleni housut jotka jättävät rauhaan ja joista voin tulla iloiseksi, niin, ja karata karkauspäivän kunniaksi ulos keskustaan ja keittää kattilallisen temperamenttisen taidelukiolaisen tomaattikeittoa ja nukahtaa katsoessani dokumenttia kuningatar nefertitistä tai jostakin muusta vastaavasta henkilöstä joka ei merkitse minulle mitään eikä nosta hiuskarvojani pystyyn kuten maailmanloppu, alkoholipitoiset satuhäät tai freddie mercuryn valkoiset shortsit. 

hmmm, joskus leikin ajatuksella. 

että muuttaisin tänne. 

kaupunkiin jossa ei ole mitään rajoja ja joka tuntuisi helpolta ja lämpimältä kirjakaupun myyjältä, sellaiselta, joka päivittelisi kanssani kirjojen kalleutta. 

voisin asua tässä päätyhuoneessa jonka kirjahylly on täynnä suunnitelmia siitä, kuinka puutarhan eri kasvit on järjestettävä ja kasvatetaanko maksaruohoa tänä vuonna ollenkaan. 

voisin olla riippumaton, itsenäinen pikkusisko. 

siinä olisikin tavoiteltavaa. 

juuri sopivasti, puolitäydesti tarpeeksi. 

73

juot kahvia etkä tarjoa minulle tippaakaan. 

menettäisit vain yöunesi, sanot. 

mutta yhdeltä aamuyöllä pitää mennä oritkariin. 

rekka tulee sinne. 

haukottelen varmasti autossa, nojaan ikkunalautaan turhautuen niistä loputtomista tavarakiloista takaluukun takana. 

kun odotamme. 

en ole koskaan ennen ajatellut että rekka olisi vaihtoehto saapua tänne. 

minun tyhjiökaupunkiini. 

keittiön pöydälle jää viesti. 

minäkin tarvitsen jonkun, jolle kirjoittaa sellainen. 

"pyyhe on kylpyhuoneessa, jos haluat suihkuun." 

katsomme yksi toisensa jälkeen typeriä elokuvia, joiden juonesta en ymmärrä mitään. 

en ymmärrä, miksi salattujen elämien hahmot ovat niin typeriä ja kuvittelevat joutuvansa vankilaan seksistä alaikäisen kanssa tai miksi ryhdyn puhumaan syvällisiä vain viimeisenä iltana. 

minun tyhjiökaupungissani. 

täällä ei ole ilmaa hengittää normaalia, tukahduttavaa happea. 

täällä voi olla äänien ulkopuolella ja suunnitella rauhassa tulevia aikakausia ja historiallisia käännekohtia. 

(voi myös miettiä, mitä seuraisi, jos jumalan oikeuksilla tappaisi sängyn alla elävän tuntemattoman likayhdyskunnan poliittisen johtajan.)

vaatteet ovat kuivuneet, laukun vetoketju suljettuna, sen hereilläpysymisen onnistuminen vain minusta kiinni. 

voi pientäkin pienempää pikkusiskoa tyhjiökaupungissa, viimeisiä tunteja ja ikävän ja samalla myös jännityksen täyttämiä minuutteja - milloin olisi aika nousta ja kävellä reippaana bussin ovesta ulos, purkaa tavarat ja olla taas elossa? 

toivottavasti ei ikinä. 

tai ainakin vasta ensi viikon jälkeen. 

72

minä laulan, enkä näe savukoneen tupruttaman savun takaa mitään.
mutta tänään minä laulan.
enkä ole osannut suhtautua laulamiseen pitkään aikaan.

laulaminen on jotain sellaista, mikä tuntuu vieraalta osalta omassa koneistossa.
en osaa ottaa sitä vastaan niin kuin minun pitäisi, juhlasaatossa kukoistaen tai tähtitaivaalla kaikista kirkkaimpana loistaen.
sukellan lukuisten ruuvien, muttereiden, hammasrattaiden ja muiden osien alle, syvälle itseeni vain hakeakseni jotain osviittaa siitä, että laulaminen tuntuisi jossain eikä olisi vain sellaista kevyttä hattaraa, mistä ei voi täyttyä kokonaan, tai sellaista raskasta mikä painaa sisällä niin paljon että muutun hauraaksi, hämähäkin verkkoon takertuneeksi kärpäseksi.
kuinka se voikin olla sellaista?
muistelen päiviä jolloin aika kului hitaammin ja lauloin.
tunsin äänten asettuvan silloin juuri niin kuin halusin.
se vaikutti samalta kuin ne ihmiset, jotka asettuivat ympärilleni ilman että minun tarvitsi tehdä mitään.
se oli hauskaa.

tänään minä laulan.
ajattelen, että joku istuu ehkä taimmaisessa penkkirivissä ja miettii, miltä tuosta tytöstä mahtaa tuntua.
hetkeksi päivät liukuvat yhdeksi alkuräjähdykseksi, ja kuin huomaamatta, olen varma siitä, että joku muukin kuulee minut.
hän kääntää vanhan putkiradion nappuloita sängyn vieressä, ja erottaa minut kohinasta sekunnin ajan.
hän kenties ajaa eteenpäin huonosti valaistua tietä ja ääneni veden alla päilyävä myrsky purskahtaa esiin jokaisella kaasupolkimen painalluksella.
istun auton etupenkillä, olemme pian satama-altaalla.
joku oli ajanut kolarin juuri vähän matkan päässä.
kaksi vuotta, kuinka sellainen hetki voi leijua verkkokalvoilleni niin kaukaa?
huudan suoraan veteen, maailma kuuluu minulle, kaikki testamentataan joskus tulevaisuudessa vielä minun nimiini ja voin tehdä koko maapallolle ihan mitä ikinä haluan.
olen silloin vielä kaunis ja toiveikas ja samalla sanoinkuvaamattoman rakastunut.
piirsin itsestäni kuvan, auringon kanssa kilpaa loistava tyttö taivaalla.
mitä mä eilen tein? 
no mä näin sen maailman ihanimman naisen. 


tänään minä laulan, eikä minulla ole mitään minkä puolesta puhua tai minkä takana seistä.
en voi mitään sähkölle joka aivoissani kulkee, en silmilleni jotka suuntautuvat jonnekin ihan muualle kuin tähän hetkeen.
en voi mitään katoamisen tarpeelleni.
koneistoni on muuttunut ja siihen on jouduttu asentamaan varaosia, käyttöohjeet eivät ole päteneet enää pitkään aikaan.

tänään minä laulan ja toivon kovasti, että edes joku tarvitsisi minua elääkseen.
etten enää vain lähtisi, istuisi kovalla bussin penkillä kuulokkeet korvilla katsellen liikenneympyröitä ja ihmisiä, joiden matkalla on tarkoitus.
etten enää pakkaisi uudestaan, vaan että voisin jäädä paikoilleni ja tuntea itseni ja heikon koneistoni osaksi uutta.
etten enää kuluttaisi päiviäni loputtomaan, alaspäin vyöryvään kierteeseen.
etten enää haahuilisi sokeassa pisteessä lavan takana.

pimeiden ikkunoiden takaa loistaa valo, istumme jälleen siellä, lattia on kylmä ja sanat vain putoavat taivaalta suuhuni, mitä olin ennen sitä kaikkea, mitä olen ollut sen jälkeen kun avasin silmät ja katsoin maailmaa eri tavalla kuin synnyttyäni, mitä voin ehkä vielä olla jos oikein kovasti yritän, haaveilin pienenä ruusutarhoista mutta en kasvattanut niitä vaan istuin olkihattu päässä riippukeinussa haaveilemassa, pidin ajatuksista mutta en teoista.

"Odotetaan nyt vielä, radiosta tulee hyvä biisi. "

71

kuulen kuinka kylpyveden viimeiset pisarat putoavat hanasta sameaan veteen.
kirkas valo häikäisee silmiä, enkä voi uskoa sitä todeksi:
leukaperiäni ei kiristä.
hiukseni eivät ole enää likaiset.
kaikki mustelmat ja ruvet näyttävät pehmeämmiltä siinä paljastavassa valokeilassa, joka muuttaa ihon kuullottuneeksi sipuliksi.
enkä näe ympärilläni ketään muuta ihmistä.
olen täällä yksin.
cd-levyn urat kuluvat jossain kaukana, piano soittaa monimutkaisia ja jännittäviä sävelkulkuja.
hengitän nenän kautta ulos hitaan, apeaisen ajatuksen.
olen helpottunut nähdessäni sen purkautuvan, vaikka se jääkin vain kiinni oikeaan solisluuhuni.
voin sohaista sen pois ihan helposti.
tai puhaltaa.
problem solved.
welcome to the next level.

suomeen valitaan uutta presidenttiä, käteni hikoavat aina kun teen jotain, radiosta tulee auto-tunetettua musiikkia, joudun hieromaan aivonystyröitä seinään että ne toimisivat, apeaista ei nyt näy ja tarvitsen ruokaa mutta avokadot ovat loppu.
en voisi olla enempää ulkona kaikesta enkä enää vähemmän kylmissäni, vaikka sisällä on kaksikymmentä astetta lämmintä.
vajoan vajoan vajoan, näen unia joihin herään säpsähtäen yhtäkkiä kauhuissani, ihmiset ohittavat minut viiden metrin päästä, ne ovat matkalla jonnekin mistä minä en tiedä mitään, haluan paeta kylpyammeeseen taas ja nähdä kaikkien muotojeni ja kasvonpiirteideni rauhoittuvan ja pehmenevän, sulavan hymyyn ja ajattelemattomuuden keskipisteeseen.
tunnen suurta onnea siitä, että kaikki on valmista, en tuijottele kelloa, ja kun lopulta irrotan tulpan ja päätän lopettaa tämän hetken, ihmiset ovat ehtineet näyttää avoimesti tunteensa ja kertoa ajatuksistaan, puhuneet suoraan ja olleet vaatimattomia, ja minusta on vain niin vähän jäljellä nyt, ikkunoiden takana on pimeää, pimeää kuin vaatekomerossani.

onneksi ovat kylvyt, veden tipahtelu ja ammeen laita jonka taakse kätkeytyä.