poskien punotus ja motivaatio laskevat aurinkoisena iltana kuin lehmän häntä.
lopulta löydän itseni taas täältä.
olen yhä yksin ja seinä on sininen.
kukaan ei ole soittanut.
ei pullopostipullon perässä eikä muistakaan syistä.
ruohikon vieressä istuva mies ilmoitti että minulla on kauniit sääret.
esiinnyin.
ja sitten esiinnyin.
join jogurttia ja mietin, että mitä ihmettä noille sukkahousujen rumat ukkovarpaat paljastaville rei'ille oikein tehdään.
händelia ja mozartia puhtaassa autossa.
ohi kiitävää aurinkoa.
jos tartun maisemaan, jään siihen kiinni.
katson sitä ja hengitän sitä sisään.
pemuja siteeraten:
niin täydellistä että pelottaa.
pelkään että aika ajaa meidät erilleen.
mitä sitten teen?
niin, mitä sitten teen?
unohdin kääntää nuotit pianokappaleen seuraavan osan alettua.
hermostus söi hienomotoriset taitoni pala palalta kappaleen loppua kohden.
olen tietoinen harjoitustuntien lisäämisen tarpeesta.
mutta hartiat.
monet nuotit.
ja se motivaatio.
kun nyt voisin tältä istumalta vain sanoa, että ei edes kiinnosta.
tietämättä kiinnostaako oikeasti.
maisemat näyttävät kauniimmilta aurinkolasien läpi.
sata kertaa kauniimmilta.
niin kauniilta että en kestä.
ja yks kaks,
jään jälleen sanattomaksi.
miksi kirjoittaa henkireikäänsä enempää jos mitään ei enää tule?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
sano jotakin